Tapetaan Big Brother. Nyt.

Facebookissa on hyvää vauhtia muodostumassa paras yhteisöidea pitkään aikaan. "SubTv lopettaa Big Brotherin jos 500000 liittyy yhteisöön".

Siis, jos puoli miljoonaa suomalaista liittyy tähän, Sub lopettaa hittisarjansa.

Ehkä.

Tässä on silti jotain kovasti kiehtovaa. Kuka yhteisön perusti? Miksi? Onko kyseessä lopullinen turhautuminen television passivoivaa saastaa kohtaan vai halutaanko tällä testata onko tosiaan mahdollista saada vaikutusta aikaiseksi?

Vai onko kyseessä BB:n mainoskampanja?

Oli miten oli, mielenkiinnolla odotan kuinka tässä käy. Jos puoli miljoonaa saadaan kasaan, tarkoittaa se ainakin:

a) n. 10% suomalaisista ei halua nähdä ko. ohjelmaa ja on valmis ilmaisemaan kantansa. (Mikä on muuten keskimääräinen BB:n katsojamäärä?)
b) n. 25% suomalaisista FB-käyttäjistä on liittynyt samaan yhteisöön. Melkoisen huima saavutus. Mikä muu voisikaan yhdistää rivejä, kuin yhteinen vihollinen.
c) Sub on tilanteessa, jossa se ei kasvojaan menettämättä voi olla lopettamatta ohjelmaa.
d) BB:n tilalle tulee joku toinen vastaava, vähintään yhtä turha ja turruttava ohjelma.
e) Suomessa tehdään historiaa.

Tästä herää myös jatkokysymyksiä. Mitä muuta voidaan nykyään saada aikaiseksi kun on riittävä määrä samanmielisiä kasassa? Jos 500k suomalaista vaatii eduskunnan lakkauttamista, toteutuuko se? Entä jos halutaan kuolemantuomio takaisin? Tai Dallas uusinnaksi?

Onko FB:n kaltaisilla yhteisöillä todellista vaikutusvaltaa, muutenkin kuin minikaivurikuskien lähettämisessä maailmalle? Ja mikä vielä oleellisempaa, onko koskaan mahdollista saada satoja tuhansia ihmisiä jonkun oikeasti tärkeän aiheen yhteisöön?

P.S Yhteisön kasvuvauhti tämän kirjoitushetkellä näyttää olevan puolisen tuhatta henkeä kymmenessä minuutissa.
P.P.S Kyllä minäkin tähän liityin. Ja toivottavasti sinäkin.

Mikä on Pikku kakkosen osoite?

Me 70-luvulla syntyneet olemme kai jollain tapaa pikkukakkossukupolvea. Muistatko sinä mikä on Pikku Kakkosen osoite? Entäs sävelen?

Piikku kaakkoseen poosti, postillokero kolme-neljä-seitsemän...

Olin todistamassa tilannetta, jossa laumalta lapsia ikävuosista kahdesta kymmeneen, kysyttiin tätä asiaa. Eräs innokas tyttö, noin nelivuotias, kajautti kuuluvalla äänellä oikean vastauksen: "veeveeveepisteylepistefikauttapikkukakkonen!".

Heh...

Olipahan taas aikuisilla muistamista, kuinka nykylapset elävät paikoin kovinkin toisenlaisissa kuvioissa. Tyttöhän oli täysin oikeassa. Jos kysytään osoitetta, niin annetaan se. Jäin huvittuneena miettimään, kuinkakohan tyttö oli hämillään kun hänelle selitettiin, että kysymyksellä tarkoitettiin postiosoitetta. Voin arvailla jatkokysymykset: "Miksei voi lähettää sähköpostia? Miksi pitää kuljettaa joku paperi jonnekin, miksei sitä voi skannata?" Ja niin edelleen.

Kun olemme johonkin toimintatapaan tottuneet, voi olla vaikeaa nähdä asiaa mitenkään toisin. Ja jos joku muu sen tekee, saattaa reaktiona olla yllä kuvatun tilanteen kaltainen huvittumus. Toivonpa kuitenkin, että useammin saisin olla todistamassa kun tulevat aikuiset yllättävät vanhentuneet käsityksemme ja ennakko-oletuksemme.

I (Don't) Like Mondays

Lapsuudesta asti päähämme iskostuu ajatus: arki on syvältä. Vanhemmat, kaverit, media ja jopa opettajat toistavat samaa mantraa viikonlopun ihanuudesta ja kuinka rankkaa on sitten taas maanantai-aamuna nousta tarhaan, kouluun, töihin.

Ei siis ole ihme, että aikuisena voi jokseenkin olla vaikeata päästä tästä perusolettamuksesta eroon.

On muuten ihan typerää.

Elämästämme yli 70% on arkipäiviä. Neljänkymmenen tunnin työviikkoa tekevällä menee lähes puolet valveillaoloajasta työntekoon. Ja tähän päälle vielä työmatkat.

Minkä helkkarin takia tästä ajasta ei sitten voisi ottaa täyttä hyötyä irti? Eikä se onnistu, jos työsi on tuskaa. Olisiko siis parempi tehdä sitä mitä haluaa? Ja saada siitä elantonsa.

Jospa meidät koulusta asti opetettaisiinkin etsimään omia vahvuuksiamme ja nauttimaan tekemisistämme. (Ennen kouluikää näin kai vielä tapahtuukin.) Mutta sen jälkeen sitten opettelemmekin sietämään tekemään asioita, joita emme halua.

On muuten ihan typerää.

Hyvä on, tämä oli kärjistystä. Mutta totuuden hiven lienee mukana?

Kuka muistaa Beatlesit enää viiden vuoden päästä?

Antti Larvala kirjoitti joku aika sitten uusista tavoista toimia. Niinpä. Minäkin olen löytänyt uusia tapoja. Löysin nimittäin radion. Ja sen myötä loistavan "harrastuksen". Ajellessani kolmostietä ees ja taas, kuuntelen pääsääntöisesti kolmea radiokanavaa (Radio 957, Radio Asia, Radio Rock) ja joka kerta bongatessani mielenkiintoisen, mutta vieraan biisin, selvitän SoundHoundin avulla kyseisen artistin, albumin ja kappaleen.

SoundHound on muuten elämänlaatua kummasti parantava iPhonen app. Eikö olekin rasittavaa kun radiossa, ravintolassa tai missä lie kuulet kappaleen, muttet tiedä mikä se on? SoundHound kuuntelee näytteen ja hakee tietokannasta ko. tiedot. Loistavaa!

Mutta takaisin asiaan. Ei nimittäin minulle riitä että tiedän mistä on kyse. SoundHoundin hakuhistorian perusteella haen Spotifysta ko. kipaleet ja tallennan ne soittolistalle. Ja koska Spotifyn ilo on myös jakamisessa, jaan listan nyt sinullekin. Enjoy!

Spotify on jännä juttu. Radiolistan lisäksi suurin osa sen kautta kuuntelemastani musasta on sitä samaa, mitä aina ennenkin olen kuunnellut. Sitä samaa, jota läppärini kovalevy on täynnä, sitä samaa, joka cd-levyjen ja vinyylien muodossa täyttää ainakin puolet kirjahyllystä. Onpa vaan niin helppo ja mukava käyttää Spotifya. Ehkäpä tottumiskysymyskin.

Mutta. (Asioissa on aina mutta.) Ne (Rolling Stonesia lukuun ottamatta) suuret suosikkini - Led Zeppelin, Pink Floyd ja Metallica - loistavat poissaolollaan. Ja myös joidenkin muiden suuret suosikit, esim. AC/DC ja Beatles ovat paitsiossa myös.

En tiedä onko poisjääminen levy-yhtiöstä vai yhtyeestä vai kenestä kiinni. Onhan kuulunut juttuja Spotifyn maksamien korvauksien pienuudesta, joka voi olla tässä taustalla...

Mutta...

Poisjääminen on silti mielestäni häviö ko. artisteille. Olisipa mukava kuunnella Led Zeppeliniä yhdessä Rolling Stonesin kanssa. Tai Beatlesia yhdessä Metallican kanssa. Kun kerran joka tapauksessa Spotifya käytän.

Ja vielä suurempi häviö tulee siinä, että Spotifyn tyyppisiin palveluihin oppinut kansa ei näihin artisteihin pääse tutustumaan. Kuinka moni AC/DC-fanaatikko mieluusti jakaisikaan Touch too Much -soittolistojaan propagandamielessä. Itse ainakin kovasti koittaisin lähimmäisiäni sivistää vaikkapa Pink Floydin Atom Heart Motherilla (on muuten maailmankaikkeuden hienoimpia levynkansia).

Eli kuten Antti sanoi, on tullut uusia tapoja toimia. CD lähes tulkoon syrjäytti vinyylin, C-kasetit ovat jääneet unholaan, MiniDiscejä ei juurikaan enää näy. Entä savikiekot? Kelanauhat?

Ei CD:n tai mp3:n ostaminen voi olla ainoa keino nauttia laillisesta musiikista. Me haluamme enemmän vaihtoehtoja. Ja yhä kasvavampi joukko niin vaatii.

Metallica (tai edustajansa) työntää päänsä puskaan ja toivoo ettei maailma sillä muuttuisi. Vaan se muuttuu. Saa nähdä, onko Spotify pystyssä enää kymmenen vuoden kuluttua, mutta joku vastaava taatusti on. Toivottavasti Led Zeppeliniäkin pystyy jo silloin sitä kautta kuuntelemaan/jakamaan, niin tulevatkin sukupolvet tähän tutustuvat ja jollain tapaa ovat myös valmiita siitä maksamaan.

No, propagandaa lopuksi. Spotify loves sharing. Tässä pari tämänhetkistä suosikkilistaani, kuuntele ja tutustu - rakastu tai vihastu. (Levyteollisuus säästi taas pari senttiä markkinointikuluissaan kun aktiivinen suosittelija toimi itsenäisesti.)

Musiikkia HBO:n sarjasta The Sopranos: Woke Up This Morning
Viidellä vuosikymmenellä toiminut Rush

Setelimaksumaksu todellisten kustannusten mukaan?

Viime perjantainen kirjoitus rahalla maksamisesta kirvoitti monenmoisia näkemyksiä niin täällä kuin muuallakin. Jonka johdosta vierailevan kirjoitusvuoron saapi Topi Koskinen.

Topi, olepa hyvä!

Keväällä kovasti kirjoitteltiin korttimaksun maksullisuudesta, kun uusi maksupalvelulaki mahdollisti kustannuksen perimisen kuluttajalta. Setelimaksun maksullisuudesta kirjoiteltiin vähemmän, vaikka se vasta kallista on! Senkin kustannuksista osa koituu kauppiaalle, kuten korttimaksun mahdollistamisestakin, koska hänen on kustannettava kassakoneet, aitoudentunnistimet, käteisentilausmaksut ja niin edelleen, mutta varsinaisen ison laskun maksat kuitenkin sinä. Ai miten niin?

En tunne käteisrahan koko elinkaarta, mutta kuvittelen prosessin olevan suunnilleen tällainen:

Euroalueen setelit valmistetaan jossain päin Eurooppaa tarkasti vartioiduissa tehtaissa, uniikissa, vain tähän tarkoitukseen tehdyissä tuotantolinjoissa. Paperina lienee perus-Serlaa pikkuisen kustomoidumpi versio, ja olisikohan painovärikin ihan tarkoitukseen erikseen salaisella reseptillä keiteltyä. Hologrammit ja muut erikoistunnisteet olettaisin tehtävän jossain muualla, paikassa, josta ne kuljetetaan setelitehtaaseen ja liimataan erikoismenetelmällä sille erikoisväreillä erikoiskuvioidulle erikoispaperille.

Valmiit setelit kuljetetaan ihmisvoimin vartioiduissa erikoisvalmistetuissa rahankuljetusrekoissa eri maiden tarkasti vartioitujen keskuspankkien tarkasti vartioituihin holveihin, josta ne edelleen kuljetetaan turva-autoissa liikepankkien konttoreiden aikaviivelukoin varmistettuihin setelivarastoihin, joista edelleen pankkiautomaattehin.

Sitten seuraa setelipaperin high-life: Minä  menen automaatille, nostan setelin, kannan sen vireiseen kioskiin ostaakseni ksylitolipurkkaa.Vaihtorahaksi saan kolikkoja, jotka on myös valmistettu jossain ja kuljetettu jotenkin siinne kioskin kassaan. (Kioskin kauppias ei erittele kuittiin maksutapamaksua setelimaksamisesta.)

Mutta setelin elämä ei vielä päättynyt! Kioskista tämä seteli kannetaan turvakuljetuksessa pankkiin, jossa sen kunto arvioidaan. Jos kunto oli huono, se viedään turva-auton vartioidussa turvakuljetuksessa turvalliseen setelinhävittämöön jonnekin päin maailmaa. Setelihävittämön setelisilppu tai -tuhka varmaan hävitetään asianmukaisesti jätedirektiivin esittämällä tavalla, todennäköisesti polttamalla, ja tuhka kompostoiden. Jos setelin kunto sen sijaan oli hyvä, seteli saattaa saada vielä toisen high-life-kierroksen ennen hävitystään.

Tämä jos mikä on kallista. Ja kuten sanottu, se olet sinä, joka sen maksaa. Et tosin kassalla, vaan enimmäkseen kätevästi suoraan palkkatilistäsi. Sinä maksat setelillä kauppaa käyvien kustannukset kaikissa tapauksissa, ja vieläpä siinäkin, että itse et koskaan seteliin koskisi, vaan käyttäisit aina ja kaikissa tilanteissa korttia, laskua, verkkomaksamista tms.

Aivan erityisen hassua on myös se, että sinulle lankeava maksu ei edes ole mitenkään korrelaatiossa siihen, miten paljon ostat tai miten paljon kulutat seteliä tai seteleitä, vaan - ihan oikeasti - maksat kaikkien ihmisten kaikkien seteleitten käytöstä omien tulojesi perusteella: Maksat sitä enemmän, mitä parempi palkka sinulla on. Näin siitä huolimatta, että tuskin saat palkkaasi seteleinä kouraasi.

Jotenkin meille on iskostunut mieleen sellainen ajatus, että tämä on vielä erityisen reilua ja näin kuuluukin olla. Kaikki on niin helppoa ja halpaa kun valtio maksaa! Sen sijaan rahaliikenteen hoitaminen digitaalisesti on yksityisten pyörittämää, ja kun nämä yksityiset eivät veronkanto-oikeutta omaa, on kustannusten peittämiseksi ja palkkojen maksamiseksi tulopuolikin jostain kerättävä.

Mutta leikittelepä hetkinen ajatuksella, että kuluttaja joutuisikin maksamaan myös setelimaksamisesta todellisten kustannusten mukaan. Mikä olisikaan hinta? Maksaisitko?

Topi Koskinen on käyttäjäkeskeisen tuotesuunnittelun asiantuntija, joka kehittää työssään mobiiliratkaisuja internetpalveluille.

Maksa rahalla, älä kortilla

Pari ideaa. Toimisikohan näistä kumpikaan?

1. Kivijalkamyymälä, joka ei kelpuuta käteistä. Vain kortit kelpaavat.

2. Verkkokauppa, joka ei kelpuuta kortteja. Vain käteinen kelpaa.

Radiosta kuulin mainoksen, jossa kultasepänliikkeellä oli varaston tyhjennysmyynti. (On muuten näillä kulta-, koru- ja kelloliikkeillä melkoisen erikoiset varastot, kun näitä tyhjennysmyyntejä pidetään sen vähän väliä.)

No, joka tapauksessa alennukset olivat "jopa 40% kortilla maksettaessa ja jopa 50% rahalla maksettaessa".

Voih...

Kauppias siis ehdoin tahdoin haluaa ottaa itsellensä pahemmin takkiin suosimalla käteistä, jonka käsittelykulut ovat paljon korttia kalliimmat. Ja henkilökohtaisesti nyppii tämä asenne, jonka mukaan vain käteinen on rahaa. Kaipa liike oravannahankin kelpuuttaisi, sehän on seteliäkin vanhempi maksuväline.

Joten palatakseni alkuperäisiin ideoihin, alkaa tuntumaan että selviytyjät tulevat löytymään tuosta vaihtoehto ykkösestä.

Ajakaa mulkut hiljempaa, Suomi on (maailman paras) maa

Kaikkihan sen jo ovat nähneet, siitä mielipiteensä muodostaneet ja moni sitä kommentoinutkin. Newsweek valitsi Suomen maailman parhaaksi maaksi.

Jipii.

Ei vais, onhan se hienoa, että tunnettu ja tunnustettu lehti moiseen päätyy. Mukavasti kutkuttaa suomalaisen itsetuntoa. Vaan minua henkilökohtaisesti sykähdyttää paljon enemmän se asenne, mikä on hyökyaallon lailla tullut vastaan uutisen jälkeen.

Yllättävän moni suomalainen nimittäin sanoo: "Ei pidä paikkaansa."

Mielenkiintoista. Tätä minä en osannut odottaa - vaikka itsekin tuohon joukkoon kuulun. Kyllä Suomi on hyvä maa ja moni asia on täällä hyvin. Mutta Newsweekin tapa asettaa maita paremmuusjärjestykseen herättää kysymyksiä.

1. Koulutus. Mutta todellisuudessa opettajia lomautetaan, määrärahoja leikataan, ryhmäkoot kasvavat, kaikki väsyvät. Koska PISAn torni kallistuu liikaa ja kupla puhkeaa?

2. Terveys. Sydän- ja verisuonitautien luvattu maa. Nyt myös masennus- ja mielenterveysongelmien paratiisi. Mitä seuraavaksi?

4. Talouden dynaamisuus. Keskimääräisesti ehkä. Mutta mitä se takoittaa heille, joilla se ei ole niin dynaaminen? Niille, joilla rahaa ei ole? Niille, joiden ei byrokratian, sosiaaliturvan ja verotuksen takia kannata mennä töihin?

5. Poliittinen ympäristö. Siis maa, jossa kukaan (poliitikko) ei uskalla nousta esiin ja tuoda näkemyksiään rehdisti ja selkeästi esiin, on hyvä? Maa, jossa puolueita ei erota toisistaan, kun vastakkainasettelua ei ole ja kaikki ovat työväen asialla?

Ja lopuksi paras, eli nro 3. Elämän laatu. Sori Newsweek, mutta mitä te minun elämänlaadustani mitään tiedätte? Ja millähän mittarilla sitä katsotte? Tuskinpa on edes asteikko sama. Minun (ja sinun) elämänlaatu muodostuu läheisyydestä, rakkaudesta ja kuulluksi tulemisesta. Näyttäkää ne mittarit, joilla näitä asioita mitataan.

Mutta ei hätää. Ylen uutinen kaivinkoneen kuljettajasta palautti jälleen uskoni tähän maahan ja tähän kansaan. Kun autoilijat ovat oppineet olla välittämättä tietyömaiden nopeusrajoituksista (täysin ymmärrettävää, yleensä ne ovat väärissä paikoissa ja väärään aikaan), ei uutisen mies jäänyt toimettomaksi, vaan teki asialle jotain.

Tyypillisellä suomalaista puhuttelevalla kielenkäytöllä. Mikä tehosi.

Meitä on siis vielä sellaisia, jotka eivät vaan valita, vaan myös toimivat. Ja siitä voi muodostua Suomen paras tulevaisuus.

Asiakkaat häiritsevät myyjää

Kävimme lasten kanssa eilen Tampere Air Showssa katselemassa kun taiturit esittelivät temppujaan ilmassa. Hurjaa menoa.

Hurjaa menoa oli myös maantasolla tapahtuman myyntikioskeilla. Ihmisiä oli paljon ja jonot olivat pitkiä. Ja henkilökunta oli koetuksella. Niin kuin yleensäkin kun asiakkaita on paljon.

Silloin tuppaa ystävällisyys katoamaan. Kun asiakkaat häiritsevät myyjää.

Tuttu ilmiö? Mitä kiireempi, sen kireämpi. Paras tapa selvitä isosta asiakasvirrasta on aloittaa äksyily. Onhan se toki ikävää kun ei saa olla rauhassa.

Kapsahda katajaan, se tekee hyvää.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Näinhän se suomalainen mieli tuumaa. Ei siis kannata tähtiin tavoitella, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule. Parempi on pysytellä siinä missä on ja olla tyytyväinen osaansa.

Fatalismia?

Valitettavasti vain tämä tuntuu olevan arkipäivää suomalaisissa yrityksissä. Meillä katsotaan kieroon niitä, jotka ilmoittavat pyrkivänsä menestykseen ja vielä kierommin niitä, jotka tosiaan ovat menestyneet. Ikään kuin toisen menestys olisi minulta pois. Jo ennen kuin mitään aletaan tekemäänkään, ollaan jo kaivettu hauta valmiiksi. Koita siinä nyt sitten tosiaan saada jotain onnistumista aikaiseksi.

En tiedä mistä moinen johtuu. Voihan syynä olla Suomen pitkä historia vieraan vallan alla, nälkävuodet, erityinen suomalainen mentaliteetti vai mikä. Mutta vaikka kuinka haluaisin toisin asiaa nähdä, toistuvat esimerkit pakottavat minut näin ajattelemaan.

Muistatko vielä muinaisia aikoja, kun Hanoi Rocks oli maailmanvalloituksensa aallonharjalla ja Andy McCoy esitteli ”kolkyt tonniinsa” lompakossaan? Mitä paheksuntaa se saikaan aikaan! Vaikka uskon, että Andy kyllä höyryjensäkin läpi tiesi mitä teki – härnäsi meitä jotka eivät suo suomalaisen maailmalla menestyvän. Ja kuinka suloisen ihanalta se tuntuikaan kun Hanoille ei koskaan sitä suurta läpimurtoa tullutkaan. Siitähän saivat!

No, Hanoi on vain yksi esimerkki vuosien varrelta. Viime vuosina olemme jo saaneet nähdä suomalaisen rock-musiikin menestystä lukuisin tapauksin. Onko niin, että kun yleensä rock-bändien keski-ikä pyörii parinkympin kieppeillä, on mukana vielä riittävästi nuoruuden uhoa eikä epäonnistumisen pakko ole vielä päässyt pintaan? Vai mikä selittää sen, että nelikymppisiltä harvemmin tätä uhoa enää löytyy?

Kun aikuistumme, valmistumme, siirrymme työelämään ja opimme talon tavoille. Silloin ei kannata olla ensimmäinen eikä viimeinen, vaan mieluummin harmaassa massassa jolloin ei tule kiinnittäneeksi huomiota. Totisesti toivon, että omille lapsilleni saan omankin esimerkin kautta opetettua toisin.

Minulla on haave Suomesta ja lapsistani, että uhkien sijaan nähdään mahdollisuudet. Epäonnistumisen pelon sijaan nähdään onnistumisen unelma. Riskien välttämisen sijaan otetaan niitä ja ymmärretään, että elämä itsessään on riski.

Suomalainen yhteiskunta kun tuppaa vaalimaan valheellista turvallisuuden tunnetta niin monin paikoin. En halua, että seuraavien vuosikymmenien suomalaiset kuvittelevat jonkun muun kantavan vastuun itsestään. Elämä alkaa vasta, kun katson peiliin ja hyväksyn itseni. Ja kannan vastuuni omasta elämästäni ja omista päätöksistäni.

Kaikki eivät aina pysty vastuuta itsestään kantamaan, joten sitäkin suuremmalla syyllä meidän jotka sen kykenevät tekemään, on se myös tehtävä. Ja näytettävä esimerkkiä muille.

Ihailen ihmisiä jotka irtisanovat itsensä. Se on merkki siitä, että oma vastuunkantokyky on olemassa. Se on myös merkki siitä, ettei tarvitse alistua kuviteltuun pakkoon. Jos työsi ei tuo sisältöä elämääsi, jos se vie aikaa itsellesi tärkeiltä asioilta – tee palvelus kaikille ja vaihda alaa. Suomea ei saada nousuun istumalla vuosi toisensa jälkeen viroissa ja suojatyöpaikoissa kuluttamalla tunteja. Suomi saadaan nousuun tekemällä oikeita asioita.

Ja mitä ne oikeat asiat sitten ovat?

Siihen joudut itse vastaamaan. Mutta rohkaisen kurkottelemaan kuuseen, tavoittelemaan tähtiä. Se on ainoa keino sinne päästä. Epäonnistumisenkin uhalla. Nimittäin mitä merkitsevät kymmenet epäonnistumiset yhden onnistumisen rinnalla?

Verkkoruokakauppaa pahimmillaan

S-ryhmä avasi sitten verkkoruokakaupan. Hieno homma.

Luulisin.

Muutama juttu kuitenkin jää asiasta mietityttämään. 

1. "S-ryhmä aikoo nyt rynniä nettikauppaan toden teolla"
Onkohan se nyt ihan toden teolla rynnimistä, että avataan viisi netti-Alepaa pääkaupunkiseudulle? Tämähän on selvästi vain kokeilua, ei tosissaan tekemistä. 

2. Alepaa Alepan hinnoilla ja Alepan valikoimilla
Alepa menestyy sillä, että myymälät ovat lähellä ja pieniä. Niihin on siis helppo mennä ja niissä asioiminen käy nopeasti. Verkkokaupan etuja ovat mm. palveluvalikoimat ja aukioloajat. Todennäköisempää menestystä toisi laaja valikoima tuotteita, joita ei jo muutenkin helposti saa. 

3. Asiakaskokemus
Missä on ollut verkkokaupan käytettävyys- (ja esteettisyys-)asiantuntija? Maailma on pullollaan oikeasti näyttäviä ja ostamista helpottavia verkkokauppoja. Ensivaikutelma tästä kaupasta - anteeksi vaan - tuo mieleen Tallinnan Kaubamajan parikymmentä vuotta sitten. Juuri mitään ei hyllyssä ollut ja jos jotain löytyi, sitäkään ei tehnyt mieli ostaa.  

4. Haluttomuus?
Voisiko tässä olla taustalla S-ryhmän sisäistä vääntöä? Onhan ymmärrettävää(?), että päälinjaus koko S:n tasolla on pitää nykyiset rakenteet pystyssä vielä pitkään. Samalla kuitenkin halutaan olla ajassa ja kehittää palveluja. Ja kun näiden eri näkökulmien/intressien/poliittisten tekijöiden yhteistä linjaa ei löydy - tuloksena on kompromissi. Ja lattea sellainen. 

5. Hinnoittelu
Mietipäs. Nyt ruokakauppa toimii mallissa:
Valmistaja/maahantuoja - logistiikkayhtiö - keskusvarasto - logistiikkayhtiö - aluevarasto - logistiikkayhtiö - myymälän takahuone - henkilökunta - myymälän hylly - asiakas - kassa - asiakas - koti.

Mitäs jos ketju olisikin:
Valmistaja/maahantuoja - logistiikkayhtiö - verkkokaupan varasto/lähettämö - logistiikkayhtiö - koti.

Eikös vain vaikutakin kovin erilaiselta ja kevyemmältä kustannusrakenteelta?

Niin kauan kuin verkkoruokakauppaa kokeillaan perusrakenteita muuttamatta (= loppuasiakashyötyä oleellisesti parantamatta), ei sillä ole tulevaisuutta.

Ja sitten vielä ne saunakaljat...

Se ei ole minun vikani, että...

Kenen on vastuu kun en saa asioita aikaiseksi? Kenen syytä on että aika päivässäni loppuu kesken?

Onpa niin helppoa panna ulkoisten tekijöiden piikkiin epäonnistumiseni. Ja jos en muuta keksi, niin syytänpä kohtaloa, että tällaiset kortit minulle meni jakamaan.

Tässä asennoitumisessa on vaan se huono puoli, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta korjata asiaa.

Jos aurinko paistaisi enemmän, niin...
Jos puhelin ei soisi niin paljon, niin...
Jos päivässä olisi enemmän tunteja, niin...
Jos asiakkaat olisivat fiksumpia, niin...
Jos hintataso muualla olisi korkeampi, niin...

Mitä näille voin tehdä? En mitään. Ja jos en kerran voi tehdä niille mitään, mutta niiden piikkiin pistän omat ongelmani, ei tilanteeni tule koskaan parantumaan.

Mutta jos muiden syyttelyn sijaan katsonkin rehdisti peiliin ja analyyttisesti tutkin mikä on vialla, mitä ITSE voisin tehdä toisin, missä olen epäonnistunut - silloin voin myös tarttua toimeen epäkohtien korjaamiseksi.

Kaikkeahan ei voi korjata. Mutta ne jotka itse voi, ne kannattaa.

Hakkaa päälle Pohjan poika!

Jäi tämä edellisessä postauksessa aloittamani aihe päälle. Eli:

Millä eväin suomalainen yritys voi vastata ulkomaisten tulokkaiden esittämiin haasteisiin? Eikä vain puolustautua, vaan myös hyökätä?

Jos kerran niin on, että yli miljoona suomalaista ostaa verkkokaupoista Suomen ulkopuolelta, onko siitä vedettävissä johtopäätös a) rakennetaan Suomeen lisää kauppakeskuksia, vai b) rakennetaan Suomeen lisää verkkokauppoja?

No, kauppakeskusten tai verkkokauppojen rakentaminen ei vielä pelasta mitään. Olemmehan nähneet liian monta puolityhjää kompleksia, joissa vapaata myymälätilaa on enemmän kuin tarpeeksi. Ja olemme myös liikaa nähneet verkkokauppoja, jotka eivät palvele ketään osapuolta.

Oli miten oli, minä en kuitenkaan usko että ne sadat tuhannet lisääntyvät suomalaiskuluttajat, jotka käyttävät yhä enemmän eurojaan muun maalaisiin verkkokauppoihin, saataisiin sijoittamaan varansa näiden nettikauppojen sijasta uuteen Jumboon, Ideaparkiin tai Myllyyn. Minä uskon, että että eurovirta kääntyy vasta, kun Suomesta käsin pystytään tarjoamaan todellisia vaihtoehtoja niissä kanavissa, missä kuluttajat jo ovat.

Eikä sekään riitä.

Miksi tyytyä pieneen syrjäiseen markkinaan? Internet on globaali. Jos ruotsalainen yritys voi myydä verkon kautta Suomeen, eikö silloin suomalainen yritys voisi myydä verkon kautta Ruotsiin. Tai jenkkeihin? Aasiaan?

Pois siis puolustautumisasenne ja hyökkäysmoodi päälle. Suomalaisen yrityksen kotimarkkinan ei tarvitse rajautua Suomenlahteen.

Asiakaspalvelun Top 3.

Heinäkuu meni, elokuu tuli. Eipä ollut keleissä valittamista. Kesän (ja sadan vuoden historian) kuumimman päivän vietin ilmanvaihtokonetta koteloiden. Vaan sainpahan työhuoneen valmiiksi uutta toimeani varten.

Ja hieno huonehan tästä tuli!

Lomaillessani pidin tietoisesti etäisyyttä Verkkoteollisuuden tai ylipäänsä verkkokaupankäynnin ja verkkoliiketoiminnan pohtimiseen. Ajattelin, että tekee hyvää hieman pitää paussia ja tuoreilla aivoilla lähteä tästä syksyä kohti. Nyt ainakin voin sanoa päätöksen olleen oikea.

Vaan palvelun pohtimisesta en lomaa saanut. Siitä piti hienosti huolen niin moni taho, jonka kanssa lomalla asioin, etteipä taas oikein tiennyt josko nauraa vai itkeä.

Mietin josko olisi parempi aloittaa syksyn bloggaus (vai blogaus?) positiivisemmilla aiheilla, mutta minkäs teet. Tämmöinen minä nyt olen. Jotta passaa vaan kiukuttamaan kun välillä - anteeksi vaan - yritykset ja heidän edustajansa ovat niin tyhmiä.

Tässä siis heinäkuun asiakaspalvelun Top 3:

3. sija: Hotelli Ilves.
Vaimon kanssa vietimme hääpäivää lähtemällä yöreissuun oikein Tampereelle asti. Täytyyhän sitä edes joskus kotiseudullaankin yöpyä hotellissa. Suuntasimme siis hotelli Ilvekseen jossa check-inin yhteydessä tilasimme illaksi taksin pihalle ja aamuksi aamiaisen huoneeseen. Eipä saapunut taksia ei. Eipä tullut aamiaistakaan ei. Suurta asiakaspalvelun ammattilaisuutta osoitti kuitenkin respasta vastannut täti, joka alkoi puhelimessa kanssani sangen ärtyneenä kinaamaan siitä kenen oli syy. Tosin muutaman minuutin jälkeen soitti takaisin ja pahoitteli heidän päässään tapahtunutta virhettä. Joka ei tosin ollut heidän vika vaan kiireen.

Niinpä. Kiire on moneen asiaan syyllinen. Ja sitä on myös hävyttömän helppo kaikesta syyttää. Ilves on hieno rakennus ja vaikuttava talo, mutta asiakaspalvelun suhteen voisi vielä olla petrattavaa. Kuulinpa aamiaisella kun tarjoilija äyskäisi koko salin kuuluvasti tyhjää leipäkoria ihmettelevälle miehelle: "No kyllä niitä leipiä ihan varmasti on kohta tulossa!"

2. sija: Nokian Instrumentarium
Nokian Uutisten päätoimittaja kehoitti jokin aika sitten pääkirjoituksessaan nokialaisia suosimaan kotikaupungin liikkeitä mieluummin kuin tamperelaisia. Nokian kaupungin talous kun menee samaan tahtiin ja suuntaan kuin tunnetumman Nokian pörssikurssit. Niinpä tartuimme toimeen ja suuntasimme paikalliseen Intsrumentariumiin vaimolle laseja etsimään.

Jos sinulla on silmälasit, tiedät varmaan että hankinta on yleensä pitkäaikainen ja valintaan panostetaan. Ovathan lasit jokapäiväinen osa kokonaisuutta, joten ei ole syytä hötkyillä sopivia pokia etsiessä. Nokialainen myyntiammattilainen kruunasi päivämme naputtelemalla kyllästyneenä sormiaan tiskiin istuessaan itse sen takana kun me asiakkaat tutkailimme mallistoa. Ei tullut apua, ei tullut vinkkejä, ei tullut mitään myyntityöhön viittaavaa. Paitsi tokaisu (edelleen tiskin takaa): "Mikäs siinä nyt niin vaikeaa on?"

Terveisiä vaan Nokian Uutisten päätoimittajalle. Me teimme silmälasi-, aurinkolasi- ja piilolinssihankinnat Tampereen Instrusta, jossa avulias myyjä olikin sitten aivan mahtava! Kiitos siitä, on aina ilo tavata todellisia ammattilaisia.

1. sija: Koti-Kalustamo.
Takaisin työhuoneaiheeseen. Jo keväämmällä kirjoitin, kuinka etsin työpöytää itselleni netistä. No, netistähän se löytyi, mutta eipä yhdenkään suomalaisen huonekaluliikkeen ansiosta vaan huuto.netin.

Huone on nyt kirjahyllyä vailla valmis. Viedessäni viime viikolla autoa huoltoon Tampereen Lielahteen asioin samalla lähistöllä olevissa huonekaluliikkeissä. Koti-Kalustamosta löytyikin työpöydän kanssa samaa sarjaa olevaa hyllystöä, joten myyjän kanssa kartoitimme sopivaa kokonaisuutta samoin tein. Koska kuitenkin toimitusaika olisi ollut hyllylle kolmisen viikkoa, kysyin voisinko ostaa heti esillä olevia näyttelykalusteita. Mieluusti olisin niistä täyden hinnan maksanut jos vain olisin heti mukaani saanut.

"Siinä on niin kauhee homma niitä alkaa purkamaan, että ei voida myydä."

Just. Nostaa yhdessä asiakkaan kanssa muutama hyllymoduuli pois paikoiltaan. Iso homma. Vaikka onhan se toki ikävää, että joutuu vaivaakin näkemään myynnin eteen. No, Koti-Kalustamo pääsi helpolla. Ei tarvinnut nähdä vaivaa sen kummemmin purkamisessa kuin rahastamisessakaan.

Sitten välillä vakavaakin asiaa.

Verkkokauppaindeksi tippui taas. Viimeisen vuoden aikana noin 400 000 suomalaista oli ostanut ensimmäistä kertaa ulkomaisesta verkkokaupasta. Niiden 800 000 jo aiemmin ostaneen lisäksi.

Pyydän, pysähdy hetkiseksi ajattelemaan näitä lukuja. 1,2 miljoonaa, eli yli 40% suomalaisista työssäkäyvistä ostaa verkkokaupoista Suomen ulkopuolelta. Kuinka kauan suunta voi jatkua? Mikä on tilanne viiden tai kymmenen vuoden kuluttua kun Internetissä kasvaneet ovat ostovoimaisia?

Jos myynti- ja palveluasenne Suomessa on yllä kuvattujen esimerkkien kaltainen, olisi kai helpompi jo nyt lyödä hanskat naulaan ja lopettaa se vaivannäkö.