Setelimaksumaksu todellisten kustannusten mukaan?

Viime perjantainen kirjoitus rahalla maksamisesta kirvoitti monenmoisia näkemyksiä niin täällä kuin muuallakin. Jonka johdosta vierailevan kirjoitusvuoron saapi Topi Koskinen.

Topi, olepa hyvä!

Keväällä kovasti kirjoitteltiin korttimaksun maksullisuudesta, kun uusi maksupalvelulaki mahdollisti kustannuksen perimisen kuluttajalta. Setelimaksun maksullisuudesta kirjoiteltiin vähemmän, vaikka se vasta kallista on! Senkin kustannuksista osa koituu kauppiaalle, kuten korttimaksun mahdollistamisestakin, koska hänen on kustannettava kassakoneet, aitoudentunnistimet, käteisentilausmaksut ja niin edelleen, mutta varsinaisen ison laskun maksat kuitenkin sinä. Ai miten niin?

En tunne käteisrahan koko elinkaarta, mutta kuvittelen prosessin olevan suunnilleen tällainen:

Euroalueen setelit valmistetaan jossain päin Eurooppaa tarkasti vartioiduissa tehtaissa, uniikissa, vain tähän tarkoitukseen tehdyissä tuotantolinjoissa. Paperina lienee perus-Serlaa pikkuisen kustomoidumpi versio, ja olisikohan painovärikin ihan tarkoitukseen erikseen salaisella reseptillä keiteltyä. Hologrammit ja muut erikoistunnisteet olettaisin tehtävän jossain muualla, paikassa, josta ne kuljetetaan setelitehtaaseen ja liimataan erikoismenetelmällä sille erikoisväreillä erikoiskuvioidulle erikoispaperille.

Valmiit setelit kuljetetaan ihmisvoimin vartioiduissa erikoisvalmistetuissa rahankuljetusrekoissa eri maiden tarkasti vartioitujen keskuspankkien tarkasti vartioituihin holveihin, josta ne edelleen kuljetetaan turva-autoissa liikepankkien konttoreiden aikaviivelukoin varmistettuihin setelivarastoihin, joista edelleen pankkiautomaattehin.

Sitten seuraa setelipaperin high-life: Minä  menen automaatille, nostan setelin, kannan sen vireiseen kioskiin ostaakseni ksylitolipurkkaa.Vaihtorahaksi saan kolikkoja, jotka on myös valmistettu jossain ja kuljetettu jotenkin siinne kioskin kassaan. (Kioskin kauppias ei erittele kuittiin maksutapamaksua setelimaksamisesta.)

Mutta setelin elämä ei vielä päättynyt! Kioskista tämä seteli kannetaan turvakuljetuksessa pankkiin, jossa sen kunto arvioidaan. Jos kunto oli huono, se viedään turva-auton vartioidussa turvakuljetuksessa turvalliseen setelinhävittämöön jonnekin päin maailmaa. Setelihävittämön setelisilppu tai -tuhka varmaan hävitetään asianmukaisesti jätedirektiivin esittämällä tavalla, todennäköisesti polttamalla, ja tuhka kompostoiden. Jos setelin kunto sen sijaan oli hyvä, seteli saattaa saada vielä toisen high-life-kierroksen ennen hävitystään.

Tämä jos mikä on kallista. Ja kuten sanottu, se olet sinä, joka sen maksaa. Et tosin kassalla, vaan enimmäkseen kätevästi suoraan palkkatilistäsi. Sinä maksat setelillä kauppaa käyvien kustannukset kaikissa tapauksissa, ja vieläpä siinäkin, että itse et koskaan seteliin koskisi, vaan käyttäisit aina ja kaikissa tilanteissa korttia, laskua, verkkomaksamista tms.

Aivan erityisen hassua on myös se, että sinulle lankeava maksu ei edes ole mitenkään korrelaatiossa siihen, miten paljon ostat tai miten paljon kulutat seteliä tai seteleitä, vaan - ihan oikeasti - maksat kaikkien ihmisten kaikkien seteleitten käytöstä omien tulojesi perusteella: Maksat sitä enemmän, mitä parempi palkka sinulla on. Näin siitä huolimatta, että tuskin saat palkkaasi seteleinä kouraasi.

Jotenkin meille on iskostunut mieleen sellainen ajatus, että tämä on vielä erityisen reilua ja näin kuuluukin olla. Kaikki on niin helppoa ja halpaa kun valtio maksaa! Sen sijaan rahaliikenteen hoitaminen digitaalisesti on yksityisten pyörittämää, ja kun nämä yksityiset eivät veronkanto-oikeutta omaa, on kustannusten peittämiseksi ja palkkojen maksamiseksi tulopuolikin jostain kerättävä.

Mutta leikittelepä hetkinen ajatuksella, että kuluttaja joutuisikin maksamaan myös setelimaksamisesta todellisten kustannusten mukaan. Mikä olisikaan hinta? Maksaisitko?

Topi Koskinen on käyttäjäkeskeisen tuotesuunnittelun asiantuntija, joka kehittää työssään mobiiliratkaisuja internetpalveluille.