Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Näinhän se suomalainen mieli tuumaa. Ei siis kannata tähtiin tavoitella, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule. Parempi on pysytellä siinä missä on ja olla tyytyväinen osaansa.
Fatalismia?
Valitettavasti vain tämä tuntuu olevan arkipäivää suomalaisissa yrityksissä. Meillä katsotaan kieroon niitä, jotka ilmoittavat pyrkivänsä menestykseen ja vielä kierommin niitä, jotka tosiaan ovat menestyneet. Ikään kuin toisen menestys olisi minulta pois. Jo ennen kuin mitään aletaan tekemäänkään, ollaan jo kaivettu hauta valmiiksi. Koita siinä nyt sitten tosiaan saada jotain onnistumista aikaiseksi.
En tiedä mistä moinen johtuu. Voihan syynä olla Suomen pitkä historia vieraan vallan alla, nälkävuodet, erityinen suomalainen mentaliteetti vai mikä. Mutta vaikka kuinka haluaisin toisin asiaa nähdä, toistuvat esimerkit pakottavat minut näin ajattelemaan.
Muistatko vielä muinaisia aikoja, kun Hanoi Rocks oli maailmanvalloituksensa aallonharjalla ja Andy McCoy esitteli ”kolkyt tonniinsa” lompakossaan? Mitä paheksuntaa se saikaan aikaan! Vaikka uskon, että Andy kyllä höyryjensäkin läpi tiesi mitä teki – härnäsi meitä jotka eivät suo suomalaisen maailmalla menestyvän. Ja kuinka suloisen ihanalta se tuntuikaan kun Hanoille ei koskaan sitä suurta läpimurtoa tullutkaan. Siitähän saivat!
No, Hanoi on vain yksi esimerkki vuosien varrelta. Viime vuosina olemme jo saaneet nähdä suomalaisen rock-musiikin menestystä lukuisin tapauksin. Onko niin, että kun yleensä rock-bändien keski-ikä pyörii parinkympin kieppeillä, on mukana vielä riittävästi nuoruuden uhoa eikä epäonnistumisen pakko ole vielä päässyt pintaan? Vai mikä selittää sen, että nelikymppisiltä harvemmin tätä uhoa enää löytyy?
Kun aikuistumme, valmistumme, siirrymme työelämään ja opimme talon tavoille. Silloin ei kannata olla ensimmäinen eikä viimeinen, vaan mieluummin harmaassa massassa jolloin ei tule kiinnittäneeksi huomiota. Totisesti toivon, että omille lapsilleni saan omankin esimerkin kautta opetettua toisin.
Minulla on haave Suomesta ja lapsistani, että uhkien sijaan nähdään mahdollisuudet. Epäonnistumisen pelon sijaan nähdään onnistumisen unelma. Riskien välttämisen sijaan otetaan niitä ja ymmärretään, että elämä itsessään on riski.
Suomalainen yhteiskunta kun tuppaa vaalimaan valheellista turvallisuuden tunnetta niin monin paikoin. En halua, että seuraavien vuosikymmenien suomalaiset kuvittelevat jonkun muun kantavan vastuun itsestään. Elämä alkaa vasta, kun katson peiliin ja hyväksyn itseni. Ja kannan vastuuni omasta elämästäni ja omista päätöksistäni.
Kaikki eivät aina pysty vastuuta itsestään kantamaan, joten sitäkin suuremmalla syyllä meidän jotka sen kykenevät tekemään, on se myös tehtävä. Ja näytettävä esimerkkiä muille.
Ihailen ihmisiä jotka irtisanovat itsensä. Se on merkki siitä, että oma vastuunkantokyky on olemassa. Se on myös merkki siitä, ettei tarvitse alistua kuviteltuun pakkoon. Jos työsi ei tuo sisältöä elämääsi, jos se vie aikaa itsellesi tärkeiltä asioilta – tee palvelus kaikille ja vaihda alaa. Suomea ei saada nousuun istumalla vuosi toisensa jälkeen viroissa ja suojatyöpaikoissa kuluttamalla tunteja. Suomi saadaan nousuun tekemällä oikeita asioita.
Ja mitä ne oikeat asiat sitten ovat?
Siihen joudut itse vastaamaan. Mutta rohkaisen kurkottelemaan kuuseen, tavoittelemaan tähtiä. Se on ainoa keino sinne päästä. Epäonnistumisenkin uhalla. Nimittäin mitä merkitsevät kymmenet epäonnistumiset yhden onnistumisen rinnalla?
0 comments:
Lähetä kommentti