Yhteinen nimittäjä keskusteluille on huoli siitä, että Suomi on jäämässä jälkeen.
Tässäkin blogissa tätä on mietitty: miksi pankit jumittuivat 90-luvun lopulle? Miksi verkkoruokakauppa toimii muualla, muttei Suomessa? Miksi koulutusta ei arvosteta? Miksi applet ja htc:t ja vaikka mitkä menevät Nokian ohi oikealta ja vasemmalta?
On myös muutamia lääkkeitä viikon aikana tullut vastaan. Eivätkä ne mitään ydinfysiikkaa ole, vaan arkipäiväisen ajattelun seurausta. Kyse onkin siitä, kuinka nämä saataisiin toteutumaan.
Koulutus
Vielä muutama vuosikymmen sitten oli kenties realistista ajatella elämää putkena: koulut-työ-eläke. Ensin opiskeltiin ammattiin, sitten vietettiin kolmekymmentä vuotta samassa työssä kunnes lopulta jäätiin eläkkeelle.
Ei se enää voi näin toimia. Maailma on tällä hetkellä täynnä ammatteja ja työtehtäviä, joita ei yksinkertaisesti edes ollut olemassa vielä kymmenen vuotta sitten. Kuinka sellaisiin ammatteihin olisi voinut opiskella? Ja mitä töitä meillä on kymmenen vuoden kuluttua?
Sen sijaan, että opiskeltaisiin ammatteihin, tulisi opiskella omaan identiteettiin. Se on kuitenkin se tekijä, jonka mukaisesti kaikki tehtävät ja työt teemme. Ei identiteetti vaihdu ammattia vaihtamalla. Mutta ymmärtämällä paremmin omat vahvuutensa ja luonteenpiirteensä, olisi mahdollista tehdä ne työnsäkin paremmin. Teorialla ei opi käytäntöä - työn oppii tekemällä.
Virka
Onko virka pahinta mitä ihmiselle ja yhteiskunnalle voi tapahtua? Voiko virka lamaannuttaa työntekijän uneliaaseen harhaan, jossa ei tarvitse tehdä yhtään sen enempää kuin on pakko? Eikä aina edes sitä.
On suurta naiviutta kuvitella, että asiat pysyisivät ennallaan.
Emme enää elä maailmassa, jossa työnkuva pysyisi stabiilina. Emme enää elä maailmassa, jossa pomo tietää kaiken ja sanoo mitä muiden pitää tehdä.
Tehokkainta työtä on yhdistää päät ja innovoida yhdessä. Tehokkainta työtä on tehdä aina vähän enemmän kuin pitäisi. Tehokkainta työtä on tehdä sellaista työtä, jossa jo työ itsessään antaa palkinnon. Ei tälläista työtä tehdä joutumalla virka-asemaan, josta ei pääse eikä joudu millään pois. Vaikka ei saisi mitään aikaiseksi.
Jos kaupungin työmaalla yksi kaivaa kuoppaa, toinen seuraa sivusta ja kolmas lukee iltistään kuorma-auton hytissä. Jos työntekotavat ja asennoituminen näin jatkuvat, ei Suomella ole hääppöistä tulevaisuutta edessään.
Pelko
(Epä)onnistumisen pelko on suomalaisilla kova. Mitä ne muut sanovat jos kämmään? Nauravatko ne muut minulle jos puhun tyhmiä? En minä tästä mitään tiedä, olen siis hiljaa. Ei tämä kosketa minua, parempi pysytellä sivulla.
Mikä siinä väärässä olemisessa on niin kamalaa? Mikä siinä mielipiteensä sanomisessa on niin hirvittävää?
Ja miksi porukassa pitää aina olla se yksi, joka (pelosta) ampuu alas kaikki uudet ideat ja eriävät mielipiteet?
Luovuttaminen
Peli luovutetaan kesken. Jääkiekosta en mitään ymmärrä, mutta eikös tämä ole monesti ollut se syy, miksei kisoissa pärjätä loppuun asti? Jossain vaiheessa annetaan periksi - luovutetaan?
Näinkö kävi Nokialle? Ajaako pärjäämisen pakko luovuuden ja kehityksen edelle? Onko liian kovat paineet?
Vai mitä kävi metsäteollisuudelle? Miksei jo ajat sitten jalostettu alaa pidemmälle? Oliko pakko jäädä selluhommiin, jota muutkin niin helposti voivat tehdä?
Tähän otti kantaa Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Jarkko Wuorinen viime viikonloppuna: Suomessa palkitaan matalaa tuottavutta. Olen samaa mieltä. Turha meidän on yrittää kilpailla matalan tuottavuuden aloilla vaikkapa Kiinaa vastaan. Turhaa valitella, kuinka meidän työt valuvat halvan palkkakustannusten maihin.
Eivät valuisi, jos palkkataso olisi Suomessa sama.
Vaan en minä ainakaan sitä haluaisi. Kyllä minä haluan kunnon palkan työstäni. Mutta en oleta, että se tulisi siitä, minkä tekemiseen ei tarvitse panostaa.
2 comments: