Voiko Suomeen syntyä todellinen palvelukulttuuri?

Kirjoitin viime viikolla avoimen kirjeen Nokian kaupungille. Kirjeessä kritisoin kaupungin päätöstä lomauttaa opettajat, mutta myös toimintatapoja, jolla Nokian kaupunki on asiaa hoidellut. Ehkä olen kunnallisissa asioissa noviisi, ehkä vain olen idealisti, mutta en yksinkertaisesti hyväksy tietojen pimittämistä ja perusteetonta päätöksentekoa.

Onneksi en ole asiallani yksin, vaan samaa mieltä kanssani ovat monet muut. Nokian joka ainoan koulun vanhempainyhdistykset ovat yksimielisesti lomautuksia vastaan ja vaativat niiden perumista.

Tuo on aika huimaa. Vanhempainyhdistyksiä kun Nokialla on kolmetoista kappaletta; jokaisessa niissä useita kymmeniä aktiivijäseniä. Toisin sanoen: lomautuksia vastustaa aktiivisesti (oppilaat ja opettajat mukaan lukien) nopeasti laskettuna toistakymmentä prosenttia Nokian kaupungin väkiluvusta.

Silti kaupunginvaltuusto ei ota asiaa käsittelyyn. Että se siitä avoimesta päätöksenteosta.

Mitä ihmettä tällä kaikella sitten on tekemistä tämän blogin kanssa? Palvelustahan minä olen aikonut kirjoittaa - palvelusta, verkkokaupankäynnistä, liiketoiminnasta.

Sitä vaan, että ihan samaa palveluasiaahan tässä lomautusasiassa sivutaan. Ei tilaaja-tuottaja-malli mikään onnela ole, eikä asiakasajattelu kunnallistoimen joka paikassa toimi - mutta - kyllä jokainen kaupungin asukas on myös asiakas.

Ei todellinen palvelu synny ahneudesta. Onnistunut palvelu syntyy halusta kuulla toista silläkin uhalla, että oma näkemys on vaarassa.

Vasta siinä vaiheessa voidaan Suomesta puhua palvelukulttuurina, kun palveluasenne löytyy kaikilta sektoreilta. Niin keskusliikkeistä, kuin pienliikkeistä, kuin julkishallinnostakin.

Liikkeen asiakkaana on huonosta palvelusta helppo äänestää jaloillaan. Kaupungin asukkaana on ihan yhtä helppo äänestää - ei jaloillaan, mutta äänellään.