perjantai 17. toukokuuta 2013

Voi näitä verottajan yrittäjäkafkakuvioita!

Kyllä sitä tämmöisenä moneen asiaan sekaantuvana yrittäjänä pääsee kuulemaan ja kokemaan kaikenmoista.

Sain työväenopistolta pyynnön tulla pitämään yleisöluentoa aiheesta "Julkaise itse". Eli kuinka nykymaailmassa, mm. verkon mahdollisuuksien myötä, kuka vain voi itse julkaista tuotantoaan. No, tästähän alkaa jo olla kokemuksia. Kirja on uunituoreena tällä viikolla mennyt julkaisuun, ja viime syksynä kävin läpi prosessit kuinka laitetaan musiikkia maailmalle. Esimerkiksi Spotifyihin ja iTunesiin.

Tiedän kyllä, minkälaisessa taloudellisessa laudanraossa opistot ovat, eikä tällaisesta puolentoista tunnin luennosta käytännössä mitään käteen saa, hyvä ettei sentään tappiolle jää.

Mutta olettaisin silti, että kun kerran yritykseni kautta toimin, ja sen nimissä muutenkin työni laskutan, olisi kaikille helpompaa ja edullisempaa jos opistoakin laskuttaisin, enkä tekisi sitä henkilöverokortilla.

Mutta se ei onnistu. Sillä verottaja on tulkinnut asian toisin. Tällaiseen luentoon ei kuulemma liity yrittäjäriskiä, vaan se on tulkittava työsuhteeksi. Luit ihan oikein. Satunnaiset tunnin-parin puhekerrat ovat työsuhdetta, ei yritystoimintaa.

Mikä tarkoittaa siis verokortin toimittamista opistolle, palkkasuhteen avaamista, henkilösivukuluista huolemista, ja kaikkea muutakin mitä nyt yleensä työsuhteeseen kuuluu. Puolentoista tunnin luennon vuoksi. Huoh.

Kyllähän minä tästä huolimatta menen, kun kerran pyydetään, ja mielellänikin. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka paljon helpommalla kaikki pääsisivät, jos firmani lähettäisi yhden laskun ja se olisi sillä selvä. Mutta kun ei. On tämä Suomi toisinaan aikamoinen kafkalandia. Byrokratiaa byrokraatikoille.

Eipä silti, osataan sitä muuallakin.

Palkohedelmät-kirja meni maailmalle Smashwords.comin kautta. Jokaisesta sen (ja kun muutaman viikon päästä kirjaa saa myös mm. iBookstoresta) kautta myydystä kirjasta kertyy myyntisaldoa tililleni, ne tilitetään minulle kvartaaleittain. Ja oletuksena Smashwords pidättää jenkkien verovirasto IRS:n mukaisesti 30% veroa myynneistä.

Jos haluan ohittaa tuon 30%, minkä haluankin, sillä kirjan julkaisi Oletko tosissasi Oy, joudun tekemään "hieman" paperijumppaa:

Ensin Smashwords lähettää minulle paperi(!)postissa virallisen todistuksen, että olen heidän listoillaan. Toimitusaika n. kolme viikkoa. Tämän jälkeen lähetän saamani todistuksen yhdessä verovapautuslomakkeen kanssa paperi(!)postissa IRS:lle, käsittelyaika 6-8 viikkoa, jonka jälkeen IRS toimittaa minulle jenkkien veronumeron paperi(!)postilla, ja tämän sitten toimitan numeron yhdessä toisenlaisen verovapautuslomakkeen kera paperi(!)postilla takaisin Smashwordsille. Joka sitten vapauttaa saatavani.

Saapahan nähdä mitä kaikkea tällekin matkalle vielä sattuu, ja montako kuukautta koko prosessiin sitten loppujen viimeksi kuluu. Että semmoisessa sähköisessä asiointimaailmassa sitä elellään.

Mutta on sitä riemuakin! Kirja on eilen siirtynyt Applen listoille, ja kunhan siellä on reviewit ja muut temput tehty, alkaa se löytymään sieltä iPad-kaupastakin.


torstai 16. toukokuuta 2013

Nyt on kirja maailmalla!

Nyt se on sitten tapahtunut, kirja on siirtynyt käsistäni eteenpäin ja muutaman viikon päästä sitä saa iBookstoresta, Amazonista ja monesta muustakin paikasta. On ollut hienoa kokea itse, miltä tuntuu kirjan kirjoittaminen ja sen julkaiseminen; mitä kaikkea yllättävääkin matkan varrelle on sattunut.

Mutta hyviä uutisia: kirjaa on jo nyt saatavilla, Smashwords.comista ja blogin lukijoille haluan antaa kiitoksen tsemppaamisesta matkan varrella. Eli 10 % alennus ekirjasta, koodilla WY73J (voimassa 16.6 asti). Formaatteja sieltä löytyy erilaisia, niin tabletteihin, kuin lukulaitteisiin ja tietokoneellekin.

Kirjaa, Palkohedelmät nimeltään, voi esikatsella ja ladata täältä: https://www.smashwords.com/books/view/316484 ja tuon yo. koodin saa sitten tilausvaiheessa syöttää sitä kysyvään kenttään.

Tilausprosessi Smashwordsissa on kankea, tiedän, ja kunhan se ehtii nuihin isompiin marketteihin, niin ostaminen on huomattavasti helpompaa. Mutta jos et jaksa odottaa, ja tuon huiman(?) alennuksen haluat hyödyntää, niin suuntaa siinä tapauksessa tuonne Smashwordsiin.

Ja olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta mahdollisesta palautteesta!

Jani


tiistai 7. toukokuuta 2013

Pari sanaa viestinnästä

Disclaimer: En ole viestinnän ammattilainen. Siis siinä mielessä, että olisin asiaa opiskellut tai tutkinut. Tai että minulla olisi mielipiteilleni edes mitään teoreettista tahi tieteellistä pohjaa.

Viestinnän ammattilainen olen kuitenkin siltä osin, että valtaosa työstäni on viestimistä. Kuten on myös valtaosa kaikesta muustakin mitä teen. Sillä ainahan minä viestin - tavalla tai toisella. Niin kuin kaikki meistä.

Viestimisen ytimessä monesti ovat sanat. Puhun tai kirjoitan käyttämällä niitä sanoja, joiden koen parhaiten kertovan sitä mitä haluan sanoa. Tässä on ensimmäinen probleemi. Sillä (kaikki) sanat eivät ole yksikäsitteisiä ja riippuen omasta taustastani sekä ajattelustani, saatan tarkoittaa sanalla jotain muuta kuin mitä sinä luet tai kuulet.

Osmo A. Wiio laati aina niin lohdulliset viestinnän teesit, joiden perusviesti on: viestintä epäonnistuu aina. Paitsi vahingossa.

Uskon tuon. Ikinä en kykene suoltamaan sanoihin juuri sitä, mitä haluan sanoa. Ne jäävät aina vajavaisiksi. Jonka lisäksi en voi ottaa sinusta vastuuta, en voi tietää miten sinä sanani vastaanotat. Sillä se riippuu kaikesta mitä sinä olet elänyt ja miten ymmärrät kunkin lauseen ja sen osien merkitykset.

Musiikki ei ole absoluuttista. Musiikin kuulemisen kokemuksen määrittää isolta osaltaan aiemmat elämykset, tilanteet ja muistot. Tunnelma ympärillä voi olla jopa ratkaisevampi kuin itse kappale, silti koetun tunnelman kautta kanavoin omaa makumieltymystäni kuultuun biisiin. Niin sanotut ulkomusiikilliset tekijät ovat aina läsnä, halusin tai en.

Aivan kuten viestintäänkin vaikuttaa se, miten minut ihmisenä koet. Tekstini ei koskaan ole absoluuttista. Siihen aina liittyy ennakkoasenteet ja/tai -odotukset.

Näillä silti mennään. Unohtamatta kehonkieltä, keskittymisen tilaasi ja sääolosuhteita.

Näillä silti mennään. Nämä kortit on meille jaettu. Ja kaikesta huolimatta viestintä on kenties tärkeintä mitä voimme tehdä, ilman sitä ei millään (tekemisellä) olisi arvoa.

Eihän siis tilanne ole se, että aliarvioisimme viestinnän merkitystä johtamisessa, oppimisessa, parisuhteessa, kasvatuksessa, työmarkkinaratkaisuissa, huvittelussa tai missään muussakaan? Eihän?


torstai 11. huhtikuuta 2013

Minä en fanita Robinia

This image is licensed under the Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 Unported license.
Minä fanitan monia ja monenlaisia asioita. Fanitan Ville Tolvasta, joka kykenee ainutlaatuisella terävyydellä tarkkailemaan ja analysoimaan bisnestä sekä tekemään olennaisia jatkohavaintoja ja -kehityskohteita. Fanitan Juha Ruokangasta, jonka Ruokangas Guitars on upea esimerkki huippuluokan laadusta - maailman parhaat sähkökitarat todellakin tehdään Suomessa. Fanitan Applea, enkä vilkuile muita ekosysteemejä. Fanitan tummapaahtoista kahvia, hiljaisen mökin rauhaa, 70-luvun kitararockia ja mafialeffoja.

Fanitus on mielenkiintoinen ilmiö. Sillä pahimmillaan se saa ajatteluni tyrehtymään ja minusta tulee idealisti, joskus jopa fundamentalisti. Vaistomaisesti puolustan niitä mitä fanitan enkä toisinaan tahtoisi nähdä idoleissani ja ihanteissani mitään väärää. Voi olla kova paikka myöntää että Led Zeppelinilläkin on huonoja biisejä. Ihmisyyteeni kuuluu että haluan nähdä esikuvani täydellisinä, on vaikea hyväksyä että Applekin voi joskus tuottaa huonoa laatua.

No totta kai järki sanoo että näin ei ole. Me kaikki joskus toimimme tyhmästi ja jokainen, oli sitten kyseessä ihminen, brändi tai bändi, joskus tekee floppeja. So what, eteenpäin.

Järki ei kuitenkaan ole se minkä mukaan aina toimimme. Tunteemme ja asenteemme muokkaavat valintojamme ja mielipiteitämme enemmän kuin haluaisinkaan uskoa.

Ei silti, ei fanitus huono asia ole. Mitä olisi musabisnes ilman faneja? Fanit niitä ovat, jotka antavat menestykselle pohjan. Fanit ovat niitä, jotka kaikissa mahdollisissa käänteissä tuovat esille suosikkejaan. Niin minäkin enemmän kuin useassa puheenvuorossani olen kertonut Ruokankaasta. Suosittelen tapaamilleni ihmisille että lukisivat päivän Tolvasta. Kerron kuinka paljon vatsaystävällisempää tumma Juhla Mokka on tavalliseen verrattuna.

Sehän vasta hienoa on jos joku minua fanittaa, sillä silloin voin luottaa siihen että hän on se joka minua markkinoi ja minun tekstejäni jakaa. Onko peräti niin, että fanikulttuuri on nykyisen digitalisaatioajan yksi tärkeimmistä markkinointimalleista?

Tämä kaikki pyörähti mieleeni kun tällä viikolla olen seurannut "Robingatea". Paikoin nimittäin keskustelusta huokuu että jälleen ollaan siinä minkä kanssa jo yli kolmekymmentä vuotta sitten monet rockin kapinallisuuteen uskovat olivat tukkanuottasilla. Mutta kun rock on kaupallista, kaikki kuluttajille myytävä tai jaeltava musiikki on kaupallista ja se on ihan ok. Jopa välttämätöntä.

Joillekin vaan tuntuu olevan liian iso pala nieltäväksi, että Sex Pistols olikin loppuun asti tuotteistettu ilmiö ja sen uskominen romahduttaisi koko rockin olemuksen.

Mitä sitten vaikka olikin? Ei se vähennä Never Mind the Bollocksin vaikuttavuutta tai huononna biisejä.

Mitä sitten vaikka levy-yhtiö olisikin ostanut klikkejä? Ei kai se vähennä Robinin uskottavuutta vaikka näin olisikin tapahtunut?

En minä tiedä onko Tuukka Temonen oikeassa. Mutta on se ihmeellistä jos tällaista ei saisi epäillä tai jos asian laadukas pohdinta aiheuttaa sen, että pitäisi anteeksi pyydellä. Pyytää anteeksi mitä? Sitä että asia kiinnostaa?

Voi olla että suhtautuisin toisin jos epäilyn kohteena olisi joku jota minä fanitan. Minä en fanita Robinia. Eikä se tarkoita sitä ettenkö silti voisi arvostaa Robinin saavutuksia tai häntä musiikintekijänä. Mutta sille en voi mitään että olen sitä ikäluokkaa, jolle Robin tarkoittaa Hoodia.


tiistai 9. huhtikuuta 2013

Opettajien tulisi olla ihmeolentoja

Viime aikoina ei ole voinut välttyä uutisoinnilta erotetun opettajan tapauksesta. En tiedä jutun yksityiskohtia ja luulenpa että valtaosa lukijoista ja/tai kannanottajista ei niitä tiedä.

Enemmän minua itseäni kiinnostaa tässä koko episodin taustat, jotka eivät ole vain ko. opettajan tai koulun, eikä edes minkään muunkaan yksittäisen tapauksen kohdalla. Tämä kaikki meuhkaaminen kertoo jostain paljon isommasta.

Ymmärtääkseni lapsen ruumiillinen kurittaminen poistui laista vasta muutamia vuosikymmeniä sitten, siis aika hiljattain. Emme ehkö ole vielä oikein ymmärtäneet mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa että lasta ei saa lyödä. Tämä on minusta ihan oikein. Lasta ei saa lyödä.

No ei saakaan, sanot sinä, paitsi jos...

Ei mitään jossittelua. Tuon kiellon pitää olla ehdoton ja ei kyse ole kiellon noudattamisesta vaan asenteestamme: olemmeko tuon kiellon takana, olemmeko samaa mieltä.

Jos olemme, ei sitä silloin kannata yrittää lievennellä tai kierrellä.

Hyvä. Jos siis lasta ei pidä ruumiillisesti kurittaa, mitäs sitten tehdään? Mitä keinoja opettajalla on kun nuori häiriköi? Mikä auttaa kun oppilas on väkivaltainen? Kuinka rauhoitetaan uhkaava tilanne?

Aina eivät sanat auta.

Me, itseni mukaan lukien, kovasti toivomme että opettajat olisivat ihmeolentoja jotka suoriutuvat kaikista tilanteista. Tuliko huono koenumero? Opettajan syy. Meluaako lapseni tunnilla? Miksi ei opettaja pidä kuria? Onko opettaja neuvoton? Mitäs alkoi opettajaksi.

Tätä koko asiaa - oliko opettajan erottaminen väärin vai ei, tulisiko opettajille sallia järeämmät keinot - ei tarvitsisi käsitellä lainkaan jos pohja olisi kunnossa. Kyseessä on ihan sama asia kuin suhtautumisemme ylinopeuden ajamiseen; perkeleen poliisi taas kyttää. Mutta kun on ongelmia, kun itsellä on virkavallan tarve, missä ne sinivuokot silloin ovat?

Jos haluamme koulurauhaa, jos haluamme että lapsillamme on tulevaisuudessa mahdollisuus turvalliseen koulunkäyntiin oppilaitoksissa jossa opettajilla on työrauha, silloin meidän pitää kääntyä itseemme. Mitä voisin kotona tehdä toisin? Mitä voisin yhdessä naapureiden, opettajien, sukulaisten kanssa tehdä eri tavalla?

Ei tämän pidä syyllistää. Mutta turha on koittaa kääntää koko yhteiskunnassamme kytevää nuorten pahaa oloa ja väkivaltaa kenenkään viranomaisen tai lainsäädännön ongelmaksi.

Nyt pitää kääntää katseet eteenpäin ja jokainen tahollaan osallistua toimimaan paremman huomisen puolesta.

Ja jättämään erottamisen oikeudenmukaisuus- ja muut vastaavat kysymykset niille kuuluville osapuolille.


Ei ollut rakkautta eikä riemua häämatkalla

Jatkoa ekirja-asialle.

Viime päivät olen lukenut tekstiä ja pyrkinyt sitä tekemään vierain silmin. No, koskaan ei omaa tekstiä täysin vierain silmin kykene lukemaan, sille on liian sokea, mutta hyvää se on tehnyt. Punakynä on viuhunut ja monenmoisia korjauksia on kirjattu muistiin.

Huomisaamusta eristäydyn loppuviikoksi keskelle eimitään ja tavoite on vetää sisältö kuntoon.

Paikoin on ollut yllättäviä hetkiä tekstin kimpussa kun huomaan uppoutuneeni muutaman sivun ajaksi tarinan vietäväksi ja joutunut palaamaan taaksepäin ja ottamaan jälleen tämän toimittaja-asenteen käyttöön. Ei kuitenkaan mikään paha asia tämä. Sillä hyvähän se kai on että itsekin tulee imaistuksi tarinaan mukaan.

Ensimmäistä kirjoituskertaa tehdessäni koin jo todeksi sanonnan kuinka tarina kirjoittaa itse itsensä. Kesken aamupäivän kirjoitussession havahduin kun tajusin ajattelevani: "Onpa jännä lukea kuinka tässä vielä käy."

No, samat sanat oikeastaan koko julkaisuprosessille. Onpa jännä nähdä kuinka tässä vielä käy.

Alustava aikataulu julkaisulle on toukokuun puoliväli. Ensi viikosta aukeaa kirjalle sivut ja kunhan jakeluzydeemit on lopullisesti selvillä niin siiinä vaiheessa pystyy ajankohtia tarkentamaan.

Lopuksi totta kai jälleen maistiaisia tulevasta:
   Ei ollut rakkautta eikä riemua häämatkalla. Louvre, Versailles ja Eiffelin torni tulivat nähtyä, mutta pakonomaisesti ja ilman intoa. Häämatka, jota kuherruskuukaudeksikin kutsutaan, jäi vain pintapuoliseksi yritykseksi unohtaa yhteinen suru. Tuomas koki katkeraa vihaa ja sulkeutui omien kipujensa keskelle. Naimisiinmeno ei enää tuntunut siltä oikealta ratkaisulta ja monta kertaa hän havahtui mietteistään kysymään, tässäkö tämä nyt sitten on? Vuosi sitten vasta rakastuimme, nyt takanamme on menetetty lapsi ja hetkellisestä anteeksipyynnön ahdistuksesta kummunnut ehdotus avioliitosta.
   Maaret oli väsynyt. Fyysisesti keskenmeno oli ollut rankkaa ja sen päälle vietetty hääjuhla jännityksineen sekä äkillisine suruineen nosti Maaretille jatkuvan kuumeen, joka yhdessä masennuksen kanssa söi kaikki voimat. Hän olisi niin halunnut sanoa Tuomaalle, ettei oikeasti olisi jaksanut lähteä hotellista minnekään, mutta ei halunnut tuottaa Tuomaalle pettymystä. Sillä molemmin puolinen puhumattomuus sai heidät kummatkin kuvittelemaan toisistaan mitä ihmeellisimpiä tahtotiloja ja ystävällinen kohteliaisuus esti heitä ottamaan puheeksi sitä mitä todella ajattelivat ja olivat mieltä.
   Katkeruus Tuomaan sisällä suuntautui kaikkea ja kaikkia kohtaan. Paikalliset asukkaat tuntuivat ylimielisiltä ja tympeiltä, koko Pariisi huokui vahingoniloa Tuomaan surua kohtaan.
   Torstai-iltana Finnairin kone laskeutui Helsinki-Vantaalle, jossa Elina oli heitä sovitusti vastassa. Väsynyt nuoripari näytti ulospäin iloiselta ja ajomatkan Tampereelle Maaret jutteli iloisesti Elinan kanssa, kuin kaikki olisi ollut niin hyvin. Tuomas istui itsekseen takapenkillä ja hiljaa katseli ikkunasta hämärää maisemaa. Tampereella heitä odottivat Maaretin vanhemmat, joiden luo oli tarkoitus jäädä vielä viikonlopun yli.

   Sinä yönä Tuomas ei saanut kunnolla nukuttua. Hän makasi vieraan ihmisen lähellä ja puoliksi valveilla, puoliksi sekaisessa horroksessa näki levottomia unenpätkiä ja vain odotti aamua voidakseen nousta yöstä selvinneenä. Aamulla hän ilmoitti Maaretille lähtevänsä jo samana päivänä, mahdollisimman pian takaisin Jyväskylään. Koko Maaretin vanhempien koti, heidän läsnäolonsa ja sen myötä Maaretin huomion suuntautuminen perheeseensä sai Tuomaan tuntemaan olonsa aina vain ulkopuolisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Vain vaivoin Tuomas sai pidäteltyä pinnan alla kytevää vihanpurkausta sisällään.
   Ei Tuomas tiennyt kenelle olisi raivonnut, tai mistä syystä. Vaikea on yksilöidä vuosien aikana rakentunutta katkeraa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. 
   Maaret ei voinut ymmärtää miksi Tuomas tällä tavoin halusi paeta ja syvä loukkaantuminen syntyi hänen sisälleen. Maaretin mielestä Tuomas osoitti suurta epäkohteliaisuutta hänen vanhempiaan kohtaan sekä käsittämätöntä välinpitämättömyyttä Maaretia itseään kohtaan. Tuomaan lähtiessä linja-autolla kohti rautatieasemaa Maaret ei tullut häntä hyvästelemään vaan makasi sängyssään liian voimattomana edes itkemään.
Linja-automatka Tampereen keskustaan kesti vajaa parikymmentä minuuttia ja koko matkan Tuomas katseli yhä suurempaa vihaa tuntien kun kolmen parikymppisen tummaihoisen miehen joukko jutteli kovaäänisesti parin penkkirivin päässä. Kyllä heillä on helppoa, Tuomas ajatteli, yhteiskunta maksaa kaikki kulut ja sen kuin vain kuluttavat päivänsä notkuen kaupungilla. Loiset, toisten kustannuksella elävät, raiskaajat, varkaat, mutakuonot - mitä vihamielisempiä ilmaisuja syntyi Tuomaan sisässä näitä täysin tuntemattomia ihmisiä kohtaan.
   Rautatieaseman kioskilta Tuomas osti kynän ja lehtiön, johon koko parituntisen junamatkan ajan hän kirjoitti päivitettyjä ajatuksiaan sekä näkemyksiään itsenäisen Suomen tulevaisuudesta ja sen puolesta taistelevasta organisaatiosta. Perille päästyään hän jatkoi samaa työtä koko illan, seuraavan päivän ja vielä sunnuntainkin. 
   Maanantaiaamuna Tuomas soitti Pekalle ja käski välittää Petterille sanan. Nyt alkaisi tapahtumaan. Viha Tuomaassa oli saavuttanut lakipisteen ja nyt oli aika alkaa toimimaan Suomen palauttamiseksi sen valitulle kansalleen.
 P.S Tein soittolistan kirjaan sisältyvistä biiseistä, ollos hyvä (niistä mitä Spotify tarjoaa): http://open.spotify.com/user/janigagarfi/playlist/784rxep97J8TP6qgT9Vm0G