keskiviikko, 16. toukokuuta 2012

Yksikin nuorena päättynyt elämä on liikaa


En oikein tiedä mistä aloittaisin. Koko päivän on takaraivossani, fiiliksissä ollut suru läsnä. Surumielisyys päättyneestä elämästä. Millään lailla en tuntenut häntä, eikä koko tapahtuma ole mitenkään kytköksissä minuun. Muutoin kuin sitä kautta, että viime päivinä sattumalta olen miettinyt, kuinka itse selviäisin, jos onnettomuudessa perheeni, tai edes yhden perheenjäseneni menettäisin. Selviäisinkö?

Aamulla luin uutisen kahdeksanvuotiaan tytön väkivaltaisesta kuolemasta.

En voi ymmärtäää. Ei kai kukaan voi. Mitä oikein tapahtui ja miksi? Miksi lapsen elämä päättyi oman vanhemman käden kautta? Miten ikinä niin voi käydä?

Ei tämä (valitettavasti) ensimmäinen vastaavanlainen tapaus maailmassa ollut. Tuskin (valitettavasti) viimeinenkään. Se ei silti yhtään vähennä tapahtuneen pahuutta. Surullisuutta. Mahdottomuutta.
Mikä saa isän (tai äidin) reagoimaan niin rajusti, että kohtalona on, ainakin tässä ajassa lopullisuus? Mikä viha on niin vahva, että se päättää elämästä? Edes vahingossa tai tarkoituksettomasti? Mikä saa ihmisen voimaan niin pahoin, että reaktio on oman lapsensa surmaaminen. Tappaminen. Sillä en muuta keksi, kuin että vastuussa oleva(t) eivät voineet hyvin, he voivat pahoin.

Mitä minä voisin tehdä, että näin ei enää kävisi? En mitään. Ja toisaalta vaikka mitä. Minä en voi ottaa maailman murheita harteilleni, minä en voi kantaa vastuuta muiden puolesta. Vaikka puhuisin enkelten kieltä, en saa maailmaa muuttumaan. Mutta yhteen ihmiseen voin vaikuttaa, kenties jopa moneen.

Vähintä, mitä voin tehdä, on rakastaa. Jokaista. Ehdottomasti. Niin kuin vanhemman tulisi rakastaa lastaan. Ehdottomasti. Ei niin, että kyse olisi lepsuilusta. Todellinen rakkaus on puuttuva, välittävä, toimiva. Todellinen rakkaus on huomioiva ja paljon enemmän.

Pehmeitä puheita? Ehkä. Mutta mikä sitten on tärkeämpää kuin estää toista vahingoittamasta toista?

Ihmiset kohdataan aina yksi kerrallaan. Yksi kohtaaminen, yksi valinta kerrallaan voin vaikuttaa. Yksi kerrallaan voin päättää kuinka suhtaudun, kuinka ajattelen, kuinka tuomitsen, kuinka toimin.

Vaikeinta on rakastaa häntä, joka tämän pahuuden teki. Kuinka voisi sellaista rakastaa, joka lapsensa lyö kuoliaaksi?

Ja silti herää kysymys, kuinka hän voi tästä selvitä. Kuinka kukaan voi selvitä oman lapsensa kuolemasta? Kuinka kukaan voi selvitä oman lapsensa murhaamisesta? Onko mahdollista selvitä?

Ja silti herää kysymys, eikö meidän kaikkien tulevaisuus ole sidoksissa siihen, kuinka me kaikki pahantekijät selviämme tekojemme kanssa, tekojemme vastuun kanssa?

En tiedä. Ei minulla vastauksia ole. Mutta minä itken sisimmässäni tuon menehtyneen, elämänsä alussa olleen pikkutytön kohtalon tähden. Itken sisimmässäni tuon tytön läheisten tähden. Teosta vastuussa olevan ihmisen ja hänen tulevaisuutensa tähden. Itken pahoinvointimme tähden.

Ja pyyhin kyyneleeni, kannan vastuun itsestäni ja yritän toimia ja rakastaa. Ei sen vähempää, ei sen enempää. Enkä koskaan tule ohittamaan tällaista olankohautuksella. Sillä jos niin teen, olen luovuttanut.


torstai, 26. huhtikuuta 2012

Oletko mieluummin muskelivene vai valas?

Verkkoteollisuuden kevättatapahtumassa (ja kaksivuotissynttäreillä) tänään puhui Nokian edustaja heidän sosiaalisen median strategiastaan. Jos osaisin, piirtäisin kuvan siitä näkymästä, mikä minun päähäni tästä puheenvuorosta piirtyi. Koska en osaa, teen nyt blogikirjoituksen.

Nokia - ja moni muu - on kuin kalastaja, joka teknologisin uutuusvempelein varustetulla muskeliveneellä kelluu merellä ja laidan yli on roikotettuina jos jonkinlaisia vapoja, vieheitä ja pyydyksiä. Näillä toivotaan, että kalat jäävät koukkuun.

Apple - ja jotkut muutkin - on kuin valas, joka ui eteenpäin meressä ja jonka ympärillä sekä vanavedessä luontaisen halukkuuden omaisesti parveilevat suuret kalaparvet.

Aikamoinen ero. Vai mitä?


keskiviikko, 25. huhtikuuta 2012

Joustaako perhe vai työ?

Juniori täytti joitakin aikoja sitten kolme vuotta, vaimo palasi hoitovapaalta töihin viime viikolla. Kotielämä muuttui.

Kun hoitopaikkaa ei nuorimmaiselle ole tähän hätään kaupungilla tarjota, olen sitten minä viettänyt aikaa lapsenvahtina niinä päivinä kun ei ole asiakas- tai muita tapaamisia. Sovittelua työrytmiin on vaatinut, mutta ainakin näin reilun viikon kokemusten perusteella ei tunnu lainkaan hullummalta!

Tänään on käyty koulun pihalla valokuvaussessiossa Vanhempainliiton lehtijuttua varten, on tehty kakku illan synttärijuhliin ja sitten muuten vaan oltu leikin tohinoissa.

Ja kas kummaa, kaikki työtkin on tullut tehtyä. Kuin huomaamatta taskilista on supistunut, vaikkei kolmivuotiaan innokkaan apulaisen kanssa niitä juurikaan saa tehtyä. Mites tämä nyt näin?

Jostain syystä olemme omaksuneet ajattelun, että työ pitäisi tehdä kahdeksan ja neljän välillä. Mutta miksi? Ainakaan tässä tilanteessa, missä työnkuva mahdollistaa ja tilanteet edellyttävät muuta.

Aamulla tuli tehtyä ensimmäiset hommat ja kun muu perhe poistui kouluun ja työhön, oli leikin aika. Jälleen kun kouluikäiset apulaiset saapuivat kotiin, koitti aika minulle tehdä hommia. Samoin päiväunilla ja jos ei illasta talo mölskyisi ilakoivien juhlijoitsien täyttämänä, voisin vielä ottaa pätkän.

Ehkä työtunteja on kulunut vähemmän, mutta mitä siitä? Eivät kai ne tunnit ratkaise, vaan tulokset. Ja jos jossain kohtaa on puhelin soinut eikä siihen ole kovaääninen lapsi vierellä pystynyt vastaamaan - ei tässäkään mitään poikkeuksellista ole. Soitetaan myöhemmin takaisin. Ihan niin kuin silloinkin jos palaverin tai muun takia en juuri pääse puhelimeen.

Kaikki onkin siis korvien(i) välissä.


perjantai, 20. huhtikuuta 2012

Messujen aika on ohi

Tavallaan edellistä aihetta sivuten.

Osallistuin eilen Messukeskuksessa Henkilöstö 2012 -messuihin ja samalla ovenavauksella kävin myös ICT Expossa ja Prosessitekniikan messuilla. Näistäpä muutama ajatus.

Onko messujen aika ohi? Hallit olivat tyypilliseen tapaan rakennettu koppiriveihin, joissa enemmän tai vähemmän tuunattujen osastojen uumenissa norkoilivat yritysten edustajat. Kumman moni edustaja näytti siltä, että EVVK. Eikä siellä kopissa sitten väkeä näkynytkään.

Käytävillä kiersi messukansaa ja kuinkahan moni näistä todellakin oli kiinnostunut näytteilleasettajien tarjoomasta ja kuinka moni oli myymässä omaa palveluaan?

Voiko tässä asetelmassa todella tapahtua kohtaamista jos kaikki osapuolet ovat vain kiinnostuneita omista myyntimahdollisuuksistaan?

Etenkin B2B-puolella tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Kuluttajamessuilla meininki luontaisesti on toinen.

Minä en pidä Easy Fairs -konseptista. Helppohan on yrityksen tulla kun kaikki tehdään valmiiksi ja suomalaiseen tapaan otetaan se edullisin peruspaketti, jolloin jokainen osasto on saivan samanlainen kuin naapurinsa; paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Mutta kun. Messuille meno maksaa rahassa, vaivassa ja ajassa kovinkin paljon, onko siinä mitään mieltä? Onko mieltä olla viisastelemassa alan ihmisten kanssa ja puhua toinen osapuoli pyörryksiin? Missä hyödyt? Missä järki?

Vai onko kyse siitä, että näin nyt on tehty ennenkin ja niin tehdään taas?


Koita vaikuttaa minuun!

Facebookissa käyty keskustelu maahanmuuttopolitiikasta sai minut pohtimaan käyttäytymistämme niin verkossa kuin yleisemminkin.

Joten lainaan tähän sitaatin itseltäni:

"Kuinka moneen FB-statukseen tai kommenttiin vastaamme joko sen takia, että a) olemme samaa mieltä ja haluamme olla samaa mieltä, tai b) olemme eri mieltä ja haluamme olla eri mieltä. Kuinka usein tulee kommentoitua sen vuoksi, että haluaisi muuttaa mielipidettään?"

Itse hyvin tunnistan itsessäni nuo a ja b -kohdat. Ja tunnistan myös jotain (tätäkin) kirjoittaessani tuon a-kohdan paikkansapitävyyden. "Minä kirjoitan jotain, ole kanssani samaa mieltä." Tai "Minä kirjoitan jotain, jos olet eri mieltä, luettuasi tämän olet samaa mieltä."

Nyt haastan sinut tekemään minuun vaikutuksen. Haluan osallistua keskusteluihin, joiden lopputuloksena pystyn uudistamaan mielipidettäni.

Sillä sehän olisi huippua - oppisin uutta!


torstai, 19. huhtikuuta 2012

Tottumus ja mukavuudenhalu - voi meitä!

Miksi tulostamme paperille sellaista mitä ei tarvitsisi? Miksi lähetämme sähköpostia vaikka dialogi voisi sujua paljon paremmin jossain muualla? Miksi kuljemme omalla autolla vaikka vaihtoehtojakin olisi?

Tottumuksesta. Mukavuudenhalusta. Ajattelemattomuudesta. Pelosta.

Pöh.