Miksi Suomeen tarvitaan menestyviä yrityksiä?

Simppeliä matematiikkaa vasta-alkajille:

Yhteisöveroprosentti on "26% yhteisön verotettavasta tulosta." Eli jos yrityksen verotettava tulo on 10.000 euroa, maksaa yritys veroa 2.600 euroa.

Sadasta tonnista yritys maksaa veroa 26.000 euroa. Miljoonasta 260.000 euroa.

Yli neljännesmiljoonan verotuloilla pystytään muuten rahoittamaan aika pirun paljon paremmin ja parempia palveluita kuin reilulla kahden ja puolen tonnin veroilla.

Mutta yhteisöverotulothan ovat vain yksi näkökulma asiaan.

Jos yritys menestyy, se tarkoittaa lisää työpaikkoja. Mikä tarkoittaa enemmän tuloveroja. Ja jos yritys menestyy, se käytännössä tarkoittaa korkeampia palkkoja.

Suomeen tarvitaankin lisää rikkaita.

Lisää varsin simppeliä matematiikkaa:

Jos lapsettoman tamperelaisen palkansaajan bruttopalkka on 3.000 euroa kuussa, lasketaan ennakonpidätyksen perusprosentiksi 25%. Tällöin palkansaaja maksaa veroa 9.375 euroa vuodessa. Jos taas samaisen kaverin bruttopalkka onkin 6.000 euroa kuussa, nousee veroprosentti jo kolmenkymmeneen viiteen prosenttiin. Ja veroja kertyy vuodessa maksettavaksi 26.250 euroa.

Eli tuplaamalla bruttopalkka nousee maksetun veron määrä lähes kolminkertaiseksi. Jolla rahoitetaan jo paljon enemmän niitä haluttuja palveluja.

Ja jos mennään niinkin huimiin summiin kuin esimerkiksi 28.235 euroa, nousee veroprosentti neljäänkymmeneen seitsemään prosenttiin (47%). Siis melkein puolet palkasta menee veroihin. Joita vuodessa palkansaaja maksaa 165.880,63 euroa.

Ei paha meidän muiden kannalta. Tuolla summalla säästetään jo aika montaa opettajaa lomautuksilta.

On siis minun (julkisia palveluita käyttävän) etu, että Suomesta löytyy kovapalkkaisia (palveluiden rahoittajia) palkansaajia.

Yhden Järvisen tilalle kun tarvittaisiin 18 kappaletta kolmen tonnin mattimeikäläisiä, että saataisiin saman verran veroja kerättyä.

Ja mikä on vielä kiva juttu menestyvissä yrityksissä ja isotuloisissa? Ne monesti sijoittavat voittojaan hyväntekeväisyyteen. Niin kuin esimerkiksi pitkäaikaissairaisiin lapsiin ja heidän perheisiin.

Eivät toki kaikki. Ja siinähän onkin yksi haaste, kuinka saada yhä useampi tukemaan heikompiosaisiaan.

Mutta mitä enemmän on hyväosaisia, sitä suurempi todennäköisyys on edellisen kaltaisten esimerkkien toteutuminen.

Ei se ole sinulta pois, jos joku toinen menestyy - päin vastoin.

Eli. Lisää menestyviä yrityksiä ja hyvätuloisia ihmisiä Suomeen. Siitä me hyödymme kaikki.

Tapetaan Big Brother. Nyt.

Facebookissa on hyvää vauhtia muodostumassa paras yhteisöidea pitkään aikaan. "SubTv lopettaa Big Brotherin jos 500000 liittyy yhteisöön".

Siis, jos puoli miljoonaa suomalaista liittyy tähän, Sub lopettaa hittisarjansa.

Ehkä.

Tässä on silti jotain kovasti kiehtovaa. Kuka yhteisön perusti? Miksi? Onko kyseessä lopullinen turhautuminen television passivoivaa saastaa kohtaan vai halutaanko tällä testata onko tosiaan mahdollista saada vaikutusta aikaiseksi?

Vai onko kyseessä BB:n mainoskampanja?

Oli miten oli, mielenkiinnolla odotan kuinka tässä käy. Jos puoli miljoonaa saadaan kasaan, tarkoittaa se ainakin:

a) n. 10% suomalaisista ei halua nähdä ko. ohjelmaa ja on valmis ilmaisemaan kantansa. (Mikä on muuten keskimääräinen BB:n katsojamäärä?)
b) n. 25% suomalaisista FB-käyttäjistä on liittynyt samaan yhteisöön. Melkoisen huima saavutus. Mikä muu voisikaan yhdistää rivejä, kuin yhteinen vihollinen.
c) Sub on tilanteessa, jossa se ei kasvojaan menettämättä voi olla lopettamatta ohjelmaa.
d) BB:n tilalle tulee joku toinen vastaava, vähintään yhtä turha ja turruttava ohjelma.
e) Suomessa tehdään historiaa.

Tästä herää myös jatkokysymyksiä. Mitä muuta voidaan nykyään saada aikaiseksi kun on riittävä määrä samanmielisiä kasassa? Jos 500k suomalaista vaatii eduskunnan lakkauttamista, toteutuuko se? Entä jos halutaan kuolemantuomio takaisin? Tai Dallas uusinnaksi?

Onko FB:n kaltaisilla yhteisöillä todellista vaikutusvaltaa, muutenkin kuin minikaivurikuskien lähettämisessä maailmalle? Ja mikä vielä oleellisempaa, onko koskaan mahdollista saada satoja tuhansia ihmisiä jonkun oikeasti tärkeän aiheen yhteisöön?

P.S Yhteisön kasvuvauhti tämän kirjoitushetkellä näyttää olevan puolisen tuhatta henkeä kymmenessä minuutissa.
P.P.S Kyllä minäkin tähän liityin. Ja toivottavasti sinäkin.

Mikä on Pikku kakkosen osoite?

Me 70-luvulla syntyneet olemme kai jollain tapaa pikkukakkossukupolvea. Muistatko sinä mikä on Pikku Kakkosen osoite? Entäs sävelen?

Piikku kaakkoseen poosti, postillokero kolme-neljä-seitsemän...

Olin todistamassa tilannetta, jossa laumalta lapsia ikävuosista kahdesta kymmeneen, kysyttiin tätä asiaa. Eräs innokas tyttö, noin nelivuotias, kajautti kuuluvalla äänellä oikean vastauksen: "veeveeveepisteylepistefikauttapikkukakkonen!".

Heh...

Olipahan taas aikuisilla muistamista, kuinka nykylapset elävät paikoin kovinkin toisenlaisissa kuvioissa. Tyttöhän oli täysin oikeassa. Jos kysytään osoitetta, niin annetaan se. Jäin huvittuneena miettimään, kuinkakohan tyttö oli hämillään kun hänelle selitettiin, että kysymyksellä tarkoitettiin postiosoitetta. Voin arvailla jatkokysymykset: "Miksei voi lähettää sähköpostia? Miksi pitää kuljettaa joku paperi jonnekin, miksei sitä voi skannata?" Ja niin edelleen.

Kun olemme johonkin toimintatapaan tottuneet, voi olla vaikeaa nähdä asiaa mitenkään toisin. Ja jos joku muu sen tekee, saattaa reaktiona olla yllä kuvatun tilanteen kaltainen huvittumus. Toivonpa kuitenkin, että useammin saisin olla todistamassa kun tulevat aikuiset yllättävät vanhentuneet käsityksemme ja ennakko-oletuksemme.

I (Don't) Like Mondays

Lapsuudesta asti päähämme iskostuu ajatus: arki on syvältä. Vanhemmat, kaverit, media ja jopa opettajat toistavat samaa mantraa viikonlopun ihanuudesta ja kuinka rankkaa on sitten taas maanantai-aamuna nousta tarhaan, kouluun, töihin.

Ei siis ole ihme, että aikuisena voi jokseenkin olla vaikeata päästä tästä perusolettamuksesta eroon.

On muuten ihan typerää.

Elämästämme yli 70% on arkipäiviä. Neljänkymmenen tunnin työviikkoa tekevällä menee lähes puolet valveillaoloajasta työntekoon. Ja tähän päälle vielä työmatkat.

Minkä helkkarin takia tästä ajasta ei sitten voisi ottaa täyttä hyötyä irti? Eikä se onnistu, jos työsi on tuskaa. Olisiko siis parempi tehdä sitä mitä haluaa? Ja saada siitä elantonsa.

Jospa meidät koulusta asti opetettaisiinkin etsimään omia vahvuuksiamme ja nauttimaan tekemisistämme. (Ennen kouluikää näin kai vielä tapahtuukin.) Mutta sen jälkeen sitten opettelemmekin sietämään tekemään asioita, joita emme halua.

On muuten ihan typerää.

Hyvä on, tämä oli kärjistystä. Mutta totuuden hiven lienee mukana?

Kuka muistaa Beatlesit enää viiden vuoden päästä?

Antti Larvala kirjoitti joku aika sitten uusista tavoista toimia. Niinpä. Minäkin olen löytänyt uusia tapoja. Löysin nimittäin radion. Ja sen myötä loistavan "harrastuksen". Ajellessani kolmostietä ees ja taas, kuuntelen pääsääntöisesti kolmea radiokanavaa (Radio 957, Radio Asia, Radio Rock) ja joka kerta bongatessani mielenkiintoisen, mutta vieraan biisin, selvitän SoundHoundin avulla kyseisen artistin, albumin ja kappaleen.

SoundHound on muuten elämänlaatua kummasti parantava iPhonen app. Eikö olekin rasittavaa kun radiossa, ravintolassa tai missä lie kuulet kappaleen, muttet tiedä mikä se on? SoundHound kuuntelee näytteen ja hakee tietokannasta ko. tiedot. Loistavaa!

Mutta takaisin asiaan. Ei nimittäin minulle riitä että tiedän mistä on kyse. SoundHoundin hakuhistorian perusteella haen Spotifysta ko. kipaleet ja tallennan ne soittolistalle. Ja koska Spotifyn ilo on myös jakamisessa, jaan listan nyt sinullekin. Enjoy!

Spotify on jännä juttu. Radiolistan lisäksi suurin osa sen kautta kuuntelemastani musasta on sitä samaa, mitä aina ennenkin olen kuunnellut. Sitä samaa, jota läppärini kovalevy on täynnä, sitä samaa, joka cd-levyjen ja vinyylien muodossa täyttää ainakin puolet kirjahyllystä. Onpa vaan niin helppo ja mukava käyttää Spotifya. Ehkäpä tottumiskysymyskin.

Mutta. (Asioissa on aina mutta.) Ne (Rolling Stonesia lukuun ottamatta) suuret suosikkini - Led Zeppelin, Pink Floyd ja Metallica - loistavat poissaolollaan. Ja myös joidenkin muiden suuret suosikit, esim. AC/DC ja Beatles ovat paitsiossa myös.

En tiedä onko poisjääminen levy-yhtiöstä vai yhtyeestä vai kenestä kiinni. Onhan kuulunut juttuja Spotifyn maksamien korvauksien pienuudesta, joka voi olla tässä taustalla...

Mutta...

Poisjääminen on silti mielestäni häviö ko. artisteille. Olisipa mukava kuunnella Led Zeppeliniä yhdessä Rolling Stonesin kanssa. Tai Beatlesia yhdessä Metallican kanssa. Kun kerran joka tapauksessa Spotifya käytän.

Ja vielä suurempi häviö tulee siinä, että Spotifyn tyyppisiin palveluihin oppinut kansa ei näihin artisteihin pääse tutustumaan. Kuinka moni AC/DC-fanaatikko mieluusti jakaisikaan Touch too Much -soittolistojaan propagandamielessä. Itse ainakin kovasti koittaisin lähimmäisiäni sivistää vaikkapa Pink Floydin Atom Heart Motherilla (on muuten maailmankaikkeuden hienoimpia levynkansia).

Eli kuten Antti sanoi, on tullut uusia tapoja toimia. CD lähes tulkoon syrjäytti vinyylin, C-kasetit ovat jääneet unholaan, MiniDiscejä ei juurikaan enää näy. Entä savikiekot? Kelanauhat?

Ei CD:n tai mp3:n ostaminen voi olla ainoa keino nauttia laillisesta musiikista. Me haluamme enemmän vaihtoehtoja. Ja yhä kasvavampi joukko niin vaatii.

Metallica (tai edustajansa) työntää päänsä puskaan ja toivoo ettei maailma sillä muuttuisi. Vaan se muuttuu. Saa nähdä, onko Spotify pystyssä enää kymmenen vuoden kuluttua, mutta joku vastaava taatusti on. Toivottavasti Led Zeppeliniäkin pystyy jo silloin sitä kautta kuuntelemaan/jakamaan, niin tulevatkin sukupolvet tähän tutustuvat ja jollain tapaa ovat myös valmiita siitä maksamaan.

No, propagandaa lopuksi. Spotify loves sharing. Tässä pari tämänhetkistä suosikkilistaani, kuuntele ja tutustu - rakastu tai vihastu. (Levyteollisuus säästi taas pari senttiä markkinointikuluissaan kun aktiivinen suosittelija toimi itsenäisesti.)

Musiikkia HBO:n sarjasta The Sopranos: Woke Up This Morning
Viidellä vuosikymmenellä toiminut Rush

Setelimaksumaksu todellisten kustannusten mukaan?

Viime perjantainen kirjoitus rahalla maksamisesta kirvoitti monenmoisia näkemyksiä niin täällä kuin muuallakin. Jonka johdosta vierailevan kirjoitusvuoron saapi Topi Koskinen.

Topi, olepa hyvä!

Keväällä kovasti kirjoitteltiin korttimaksun maksullisuudesta, kun uusi maksupalvelulaki mahdollisti kustannuksen perimisen kuluttajalta. Setelimaksun maksullisuudesta kirjoiteltiin vähemmän, vaikka se vasta kallista on! Senkin kustannuksista osa koituu kauppiaalle, kuten korttimaksun mahdollistamisestakin, koska hänen on kustannettava kassakoneet, aitoudentunnistimet, käteisentilausmaksut ja niin edelleen, mutta varsinaisen ison laskun maksat kuitenkin sinä. Ai miten niin?

En tunne käteisrahan koko elinkaarta, mutta kuvittelen prosessin olevan suunnilleen tällainen:

Euroalueen setelit valmistetaan jossain päin Eurooppaa tarkasti vartioiduissa tehtaissa, uniikissa, vain tähän tarkoitukseen tehdyissä tuotantolinjoissa. Paperina lienee perus-Serlaa pikkuisen kustomoidumpi versio, ja olisikohan painovärikin ihan tarkoitukseen erikseen salaisella reseptillä keiteltyä. Hologrammit ja muut erikoistunnisteet olettaisin tehtävän jossain muualla, paikassa, josta ne kuljetetaan setelitehtaaseen ja liimataan erikoismenetelmällä sille erikoisväreillä erikoiskuvioidulle erikoispaperille.

Valmiit setelit kuljetetaan ihmisvoimin vartioiduissa erikoisvalmistetuissa rahankuljetusrekoissa eri maiden tarkasti vartioitujen keskuspankkien tarkasti vartioituihin holveihin, josta ne edelleen kuljetetaan turva-autoissa liikepankkien konttoreiden aikaviivelukoin varmistettuihin setelivarastoihin, joista edelleen pankkiautomaattehin.

Sitten seuraa setelipaperin high-life: Minä  menen automaatille, nostan setelin, kannan sen vireiseen kioskiin ostaakseni ksylitolipurkkaa.Vaihtorahaksi saan kolikkoja, jotka on myös valmistettu jossain ja kuljetettu jotenkin siinne kioskin kassaan. (Kioskin kauppias ei erittele kuittiin maksutapamaksua setelimaksamisesta.)

Mutta setelin elämä ei vielä päättynyt! Kioskista tämä seteli kannetaan turvakuljetuksessa pankkiin, jossa sen kunto arvioidaan. Jos kunto oli huono, se viedään turva-auton vartioidussa turvakuljetuksessa turvalliseen setelinhävittämöön jonnekin päin maailmaa. Setelihävittämön setelisilppu tai -tuhka varmaan hävitetään asianmukaisesti jätedirektiivin esittämällä tavalla, todennäköisesti polttamalla, ja tuhka kompostoiden. Jos setelin kunto sen sijaan oli hyvä, seteli saattaa saada vielä toisen high-life-kierroksen ennen hävitystään.

Tämä jos mikä on kallista. Ja kuten sanottu, se olet sinä, joka sen maksaa. Et tosin kassalla, vaan enimmäkseen kätevästi suoraan palkkatilistäsi. Sinä maksat setelillä kauppaa käyvien kustannukset kaikissa tapauksissa, ja vieläpä siinäkin, että itse et koskaan seteliin koskisi, vaan käyttäisit aina ja kaikissa tilanteissa korttia, laskua, verkkomaksamista tms.

Aivan erityisen hassua on myös se, että sinulle lankeava maksu ei edes ole mitenkään korrelaatiossa siihen, miten paljon ostat tai miten paljon kulutat seteliä tai seteleitä, vaan - ihan oikeasti - maksat kaikkien ihmisten kaikkien seteleitten käytöstä omien tulojesi perusteella: Maksat sitä enemmän, mitä parempi palkka sinulla on. Näin siitä huolimatta, että tuskin saat palkkaasi seteleinä kouraasi.

Jotenkin meille on iskostunut mieleen sellainen ajatus, että tämä on vielä erityisen reilua ja näin kuuluukin olla. Kaikki on niin helppoa ja halpaa kun valtio maksaa! Sen sijaan rahaliikenteen hoitaminen digitaalisesti on yksityisten pyörittämää, ja kun nämä yksityiset eivät veronkanto-oikeutta omaa, on kustannusten peittämiseksi ja palkkojen maksamiseksi tulopuolikin jostain kerättävä.

Mutta leikittelepä hetkinen ajatuksella, että kuluttaja joutuisikin maksamaan myös setelimaksamisesta todellisten kustannusten mukaan. Mikä olisikaan hinta? Maksaisitko?

Topi Koskinen on käyttäjäkeskeisen tuotesuunnittelun asiantuntija, joka kehittää työssään mobiiliratkaisuja internetpalveluille.

Maksa rahalla, älä kortilla

Pari ideaa. Toimisikohan näistä kumpikaan?

1. Kivijalkamyymälä, joka ei kelpuuta käteistä. Vain kortit kelpaavat.

2. Verkkokauppa, joka ei kelpuuta kortteja. Vain käteinen kelpaa.

Radiosta kuulin mainoksen, jossa kultasepänliikkeellä oli varaston tyhjennysmyynti. (On muuten näillä kulta-, koru- ja kelloliikkeillä melkoisen erikoiset varastot, kun näitä tyhjennysmyyntejä pidetään sen vähän väliä.)

No, joka tapauksessa alennukset olivat "jopa 40% kortilla maksettaessa ja jopa 50% rahalla maksettaessa".

Voih...

Kauppias siis ehdoin tahdoin haluaa ottaa itsellensä pahemmin takkiin suosimalla käteistä, jonka käsittelykulut ovat paljon korttia kalliimmat. Ja henkilökohtaisesti nyppii tämä asenne, jonka mukaan vain käteinen on rahaa. Kaipa liike oravannahankin kelpuuttaisi, sehän on seteliäkin vanhempi maksuväline.

Joten palatakseni alkuperäisiin ideoihin, alkaa tuntumaan että selviytyjät tulevat löytymään tuosta vaihtoehto ykkösestä.