En oikein tiedä mistä aloittaisin. Koko päivän on takaraivossani, fiiliksissä ollut suru läsnä. Surumielisyys päättyneestä elämästä. Millään lailla en tuntenut häntä, eikä koko tapahtuma ole mitenkään kytköksissä minuun. Muutoin kuin sitä kautta, että viime päivinä sattumalta olen miettinyt, kuinka itse selviäisin, jos onnettomuudessa perheeni, tai edes yhden perheenjäseneni menettäisin. Selviäisinkö?
Aamulla luin uutisen kahdeksanvuotiaan tytön väkivaltaisesta kuolemasta.
En voi ymmärtäää. Ei kai kukaan voi. Mitä oikein tapahtui ja miksi? Miksi lapsen elämä päättyi oman vanhemman käden kautta? Miten ikinä niin voi käydä?
Ei tämä (valitettavasti) ensimmäinen vastaavanlainen tapaus maailmassa ollut. Tuskin (valitettavasti) viimeinenkään. Se ei silti yhtään vähennä tapahtuneen pahuutta. Surullisuutta. Mahdottomuutta.
Mikä saa isän (tai äidin) reagoimaan niin rajusti, että kohtalona on, ainakin tässä ajassa lopullisuus? Mikä viha on niin vahva, että se päättää elämästä? Edes vahingossa tai tarkoituksettomasti? Mikä saa ihmisen voimaan niin pahoin, että reaktio on oman lapsensa surmaaminen. Tappaminen. Sillä en muuta keksi, kuin että vastuussa oleva(t) eivät voineet hyvin, he voivat pahoin.
Mitä minä voisin tehdä, että näin ei enää kävisi? En mitään. Ja toisaalta vaikka mitä. Minä en voi ottaa maailman murheita harteilleni, minä en voi kantaa vastuuta muiden puolesta. Vaikka puhuisin enkelten kieltä, en saa maailmaa muuttumaan. Mutta yhteen ihmiseen voin vaikuttaa, kenties jopa moneen.
Vähintä, mitä voin tehdä, on rakastaa. Jokaista. Ehdottomasti. Niin kuin vanhemman tulisi rakastaa lastaan. Ehdottomasti. Ei niin, että kyse olisi lepsuilusta. Todellinen rakkaus on puuttuva, välittävä, toimiva. Todellinen rakkaus on huomioiva ja paljon enemmän.
Pehmeitä puheita? Ehkä. Mutta mikä sitten on tärkeämpää kuin estää toista vahingoittamasta toista?
Ihmiset kohdataan aina yksi kerrallaan. Yksi kohtaaminen, yksi valinta kerrallaan voin vaikuttaa. Yksi kerrallaan voin päättää kuinka suhtaudun, kuinka ajattelen, kuinka tuomitsen, kuinka toimin.
Vaikeinta on rakastaa häntä, joka tämän pahuuden teki. Kuinka voisi sellaista rakastaa, joka lapsensa lyö kuoliaaksi?
Ja silti herää kysymys, kuinka hän voi tästä selvitä. Kuinka kukaan voi selvitä oman lapsensa kuolemasta? Kuinka kukaan voi selvitä oman lapsensa murhaamisesta? Onko mahdollista selvitä?
Ja silti herää kysymys, eikö meidän kaikkien tulevaisuus ole sidoksissa siihen, kuinka me kaikki pahantekijät selviämme tekojemme kanssa, tekojemme vastuun kanssa?
En tiedä. Ei minulla vastauksia ole. Mutta minä itken sisimmässäni tuon menehtyneen, elämänsä alussa olleen pikkutytön kohtalon tähden. Itken sisimmässäni tuon tytön läheisten tähden. Teosta vastuussa olevan ihmisen ja hänen tulevaisuutensa tähden. Itken pahoinvointimme tähden.
Ja pyyhin kyyneleeni, kannan vastuun itsestäni ja yritän toimia ja rakastaa. Ei sen vähempää, ei sen enempää. Enkä koskaan tule ohittamaan tällaista olankohautuksella. Sillä jos niin teen, olen luovuttanut.

